145. Professori H. K. Riikonen Raukoilla rajoilla

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi proosahistoriani julkaisemisesta. Sen kunniaksi "totuuskomissio ylpeänä esittää" parikymmentä sitaattia emeritusprofessori H. K. Riikosen laajasta, oivaltavasta ja ennakkoluulottomasta Raukoilla rajoilla -arviosta, joka julkaistiin kesällä Avain-lehden numerossa 2/2017.   

1. ”Markku Eskelisen teoksen Raukoilla rajoilla voi nähdä vastineena Olavi Paavolaisen Suursiivoukselle. Siinä missä Paavolainen osoitti oman aikansa suomalaisen kirjallisuuden rajoittuneisuuden, näköalattomuuden ja tyylittömyyden, Eskelinen tekee saman suomenkieliselle proosalle – hänen aineistonsa vain on huomattavasti laajempi ja kattaa ajallisesti koko Suomen kirjallisuushistorian.”

2. ”Jos kohta Eskelinen houkuttelee lukemaan joitakin hänen arvostamiaan teoksia, mieli tekee kieltämättä lukea myös hänen inhoamiaan teoksia ja tarkistaa, ovatko ne todella niin huonoja. Eskelinen on pannut merkille myös sen, miten eräät onnistuneen kokeellisen linjan romaanin kirjoittaneet ovat ilmeisesti nuivan vastaanoton pelästyttäminä siirtyneet perinteellisemmille linjoille. Näitä ovat Tohtori Finckelmannin kirjoittaja Jorma Korpela ja Kuin lähdön kirjoittaja Iikka Vuotila.”

3. "Teoksensa Kiitokset-osastossa Eskelinen mainitsee varhaisesta suunnitelmastaan kirjoittaa 'vähänkään kokeellisen suomalaisen proosakirjallisuuden epäjatkuva historia'. Tämän suunnitelman jäljet ovat selvästi nähtävissä nyt valmistuneessa teoksessa. Tekijä seuraa ennen kaikkea suomalaiseen proosaan jotakin uutta ja etenkin kokeellista tuoneita teoksia, jotka ovat monesti saaneet kritiikkiä ja ymmärtämättömyyttä osakseen tai jääneet suorastaan marginaaliin; samalla hän suhteuttaa niitä myös tavalla tai toisella perinteellisempään kirjallisuuteen. "  

4. "Siinä missä Paavolainen joutui siivoamaan pois suuren määrän kirjallisuutta, Eskelinen suorittaa myös kirjallisuuden kamarin uudelleen kalustamista - käyttääkseni kuvakieltä, jota hän hyvin voisi ivailla. Aleksis Kiven, Joel Lehtosen ja Volter Kilven ohella Eskelisen arvostamaan linjaan kuuluvat esimerkiksi Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina, L.Onervan Mirdja, Irmari Rantamalan Harhama, Korpelan Tohtori Finckelmann, Markku Lahtelan Sirkus, Paavo Haavikon Barr-niminen mies, Kari Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki, Hans Selon Diiva ja Pilvihipiäinen sekä Mariaana Jäntin Amorfiaana. Mukana on myös esimerkiksi Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta. Lisäksi Eskelinen on nostanut esille useita työläiskirjailijoiden tekstejä."

5. "Vaikka kokeelliset teokset ovat Eskelisen arvostusten keskiössä, myös eräät kerronnaltaan suhteellisen perinteelliset kirjailijat ovat voineet saada positiivisen arvion nimenomaan yhteiskunnallisten avaustensa takia."                   

6. ”Raukoilla rajoilla houkutteleekin lukemaan uudestaan monia teoksia samoin kuin lukemaan unohdettuja. Etenkin käsittelemistään unohdetuista teoksista Eskelinen on esittänyt sattuvia sitaatteja.”

7. "Yhtä kiinnostavaa kuin se, keitä prosaisteja on mukana, on se, ketkä on jätetty pois. Eskelisen proosakirjallisuuden historiaan ei ole joitakin mainintoja lukuun ottamatta päässyt pitkälti toistasataa teosta kirjoittanut Hannu Mäkelä, jonka tuotteliaisuus on palkittu akateemikon arvonimellä." 

8. ”Raukoilla rajoilla sisältää useita onnistuneita kokonaisarvioita sekä yksittäisistä teoksista että yksittäisistä kirjailijoista. Seitsemästä veljeksestä Eskelinen pystyy muutamalla sivulla sanomaan olennaisempia asioita kuin moni Kivestä kirjoitettu laajempi esitys.”

9. "Pentti Saarikosken proosa puolestaan saa ansaitsemansa vähättelevän arvion - vaikka siihen joitain huomionarvoisia jaksoja sisältyykin."

10. ”Yksittäisten kirjailijoiden tuotannon kokonaisarvioista mielenkiintoisimpia on Olavi Paavolaisen tarkastelu. Voi vaikuttaa erikoiselta, että häntä käsitellään 25 sivun verran eli enemmän kuin ketään muuta kirjailijaa, mutta käydessään hänen teoksensa yksi kerrallaan läpi Eskelinen asettaa ne monessa suhteessa oikeaan arvoonsa.”

11. ”Eskelisen kirjan rajauksiin kuuluu keskittyminen suomenkieliseen proosaan. Kaunokirjallisuuden ohella myös asiaproosa kuuluu käsiteltävään aineistoon. Käytännössä asiaproosaa on voitu käsitellä vähemmän, mutta Eskelisellä on kuitenkin olennaista sanottavaa varsinkin esseistiikasta, sanomalehtikirjallisuudesta ja historiallisesta kirjallisuudesta.”

12. ”Yhden keskeisen linjan teoksessa muodostaa eräiden tyylisuuntien, ennen kaikkea realismin sekä modernismin ja postmodernismin tarkastelu. Suhteuttaessaan niitä ulkomaiseen kehitykseen Eskelinen osoittaa sen rajoittuneisuuden, mikä noihin suuntauksiin nimetyillä romaaneilla Suomessa oli – hän puhu bonsai- ja ikeamodernismista. Toisaalta hän osoittaa myös tutkijoiden rajoittuneisuuden ja puutteet kyseisten suuntausten analysoinnissa.”

13. ”Muuten Eskelinen soveltaa erilaisia lähestymistapoja. Hän vaihtelee näkökulmaansa teosten retorisista ja tyylillisistä aspekteista temaattisiin ja poliittisiin. Samalla hän ottaa kantaa niihin käsityksiin, joita tähänastinen kirjallisuushistorian kirjoitus on esittänyt. Kun suomalaista kirjallisuutta ei historian muodossa ole juuri tarkasteltu nimenomaan proosan kannalta ja kun Raukoilla rajoilla on myös suoranainen kiistakirjoitus, tätä eklektisyyttä voi pitää ymmärrettävänä ja suotavanakin vaikka sitä muuten voisi pitää puutteena.”

14. ”Eskelisen teoksen yksi ansio on siinä, että huomiota on kiinnitetty eräisiin kirjallisuutta koskeviin tai sivuaviin instituutioihin. Eskelinen vie pohjan suomalaisten paljon ylistetyltä luku- ja kirjoitustaidolta korostamalla, miten vähäistä ja rajoittunutta se itse asiassa varsinkin kirjoitustaidon osalta oli. Näkemykselle löytynee tukea uudemmasta tutkimuksesta. Aiheellisesti on huomioitu myös Arvosteleva kirjaluettelo, jonka lyhyiden arvioiden perusteella Suomen kirjastot vuosikymmenien ajan tekivät hankintaratkaisujaan.”

15.  ”Raukoilla rajoilla on sattuva memento, muistutus tähänastisen kirjallisuushistorian kirjoituksen ja kirjallisuuden alan toimijoiden unohduksista ja laiminlyönneistä. Näitä laiminlyöntejä on esimerkiksi se, että suuri määrä Algot Untolan tekstejä on edelleen julkaisematta tai että Hans Selon monien tekstien on annettu kadota teille tietymättömille.

   Paitsi että Eskelisen teos on memento, se on myös monessa suhteessa anateema, syytöspuhe akateemista tutkimusta vastaan. Erityisesti kritiikin kohteena ovat kotimaisen kirjallisuuden professorit Maria-Liisa Nevala, Juhani Niemi ja Pirjo Lyytikäinen. Osansa saavat myös 'teoriarajoitteinen' Kai Laitinen sekä vanhemmat estetiikan ja yleisen kirjallisuuden edustajat V.A. Koskenniemi, K.S. Laurila, Eino Railo ja Rafael Koskimies. Yliopistollisen tutkimuksen ulkopuolisista kirjallisuuden alan vaikuttajista Eskelinen kohdistaa kritiikkinsä etenkin Tuomas Anhavaan, kun taas Alex Matson saa arvostusta. Kyse ei Eskelisen esimerkkien valossa ole ainoastaan tavalla tai toisella puutteellisesta tutkimuksesta vaan Eino Kauppisen tapauksessa suorastaan epäeettisestä tavasta julkaista Pentti Haanpään tekstejä. Kritiikkiä saavat osakseen myös eräät ulkomaiset tutkijat, kuten Mihail Bahtin ja 'nojatuolimarxilaiset kulttuurintutkijat' Fredric Jameson ja Terry Eagleton.

   Eskelisen kritiikki ei kohdistu vain kirjallisuudentutkijoihin. Arvostelun kohteena ovat etenkin Kaarle Krohnin ja Jalmari Jaakkolan kaltaiset tiedemiehet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura saa moitteet liiallisesta ja yksipuolisesta keskittymisestä kansanrunouteen."

 
16. "Kritiikkiä esittäessään Eskelinen ei tyydy vain asia-argumentteihin vaan alleviivaa sanottavaansa erilaisia retorisia keinoja käyttäen.”   

17. ”Eräissä kohdin Eskelisen olisi toivonut esittävän väitteilleen laajempia perusteluja. Kun hän esimerkiksi katsoo Suomen joutumisen Venäjän yhteyteen merkinneen onnettomuutta, hän arvelee että Suomi ja sen kulttuuri olisivat kehittyneet positiivisemmin Ruotsin yhteydessä. Suuriruhtinaskunnan ajalla vallitsi Eskelisen mukaan 'tolkuton takaperoisuus' (s.124) Ruotsiin nähden. Näkemys on kiinnostavalla tavalla täysin vastakkainen esimerkiksi Matti Klingen näkemyksille: Klingehän on teoksessaan Keisarin Suomi (1997) ja muissa yhteyksissä korostanut sitä, mitä kaikkea kehitystä Suomi koki Venäjän vallan aikana ja mitä positiivista Suomi sai Venäjän taholta. Ero kahden näkemyksen välillä selittyy ainakin osin sillä, että Eskelinen on tarkastellut laajempien kansankerrosten elämää Klingen keskittyessä paljolti eliittiin.”   

18. ”Suomalaisia kirjallisuudentutkijoita Eskelinen sijoittaa jonkin verran oman aikansa kontekstiin, mutta lähinnä vain sen osoittamiseksi, mitä kulloisenakin aikana olisi ollut mahdollista tai mitä olisi pitänyt tietää.”

19. ”Teoksensa viimeisessä luvussa Eskelinen esittää havaintoja suomalaisten teosten viennistä ulkomaille, käännettävyydestä ja taiteilijoiden kansalaispalkasta. Tämä kiinnostava luku olisi mielellään saanut olla pitempikin.”

20. ”Raukoilla rajoilla on merkittävä nimenomaan siltä kannalta, että se panee monilta osin arvioimaan uudelleen sitä kuvaa, mitä suomalaisista prosaisteista on tähän mennessä sanottu. Teos olisi kaivannut jonkin verran tiivistämistä, sillä monet asiat toistuvat pariin kertaan. Sen marginaalit voidaan täyttää huuto-, kysymys-, oikein- ja väärin -merkein. Siksi se on tärkeä. Siltalan kustantamo ansaitsee kiitoksen siitä, että se on julkaissut niinkin erilaisten kirjoittajien kuin Matti Klingen ja Markku Eskelisen tekstejä.”  

(H. K. Riikonen: ”Suursiivousta suomalaisen proosan kamarissa”. Avain 2/2017, 82–87)

144. Tästä lähtien

Olen julkaissut näitä blogimerkintöjä jo huomattavasti enemmän ja pidempään kuin alun perin aioin ja kuvittelin tarpeelliseksi. Ensi maanantaina tulee kuluneeksi kahdeksan kuukautta siitä kun Raukoilla rajoilla ilmestyi ja nykyisen mediamaailman kirjallisuuskuplassa tuo aika on jo pieni ikuisuus. Sekä kirjallisuushistorian että kirjallisuushistoriaa käsittelevän blogin kirjoittamista ja täydentämistä voisi jatkaa loppumattomiin – jos päättäisin laajentaa jokaisen proosahistoriani luvun omaksi kirjakseen ja käyttäisin jokaisen kirjan kirjoittamiseen 2-3 vuotta, niin muuta en sitten enää ehtisikään tehdä.

Tuollainen suunnitelma loppuelämän varalle tuntuisi kuitenkin nilkkapannattomalta yhdyskuntapalvelulta vaikka ei sekään ehkä täysin hukkaan menisi, jos vähitellen opittaisiin ymmärtämään, että kirjallisuuden alati uhanalainen diversiteetti (monimuotoisuus) on tärkeämpi ulottuvuus kuin vaihtuvat kaanonit ja vastakaanonit. Ja ettei diversiteettiä saada näkyviin, elleivät tutkijat ja historioitsijat opi lukemaan myös vaikeita ja hankalia tekstejä eivätkä vain sivuuttamaan niitä ja niiden ansioita. Kenties tajuttaisiin vielä sekin, että ei voi olla eri kriteereitä suomenkieliselle ja kansainväliselle modernismille, postmodernismille, ergodisuudelle tai proseduraalisuudelle (jne.) – tai jos on, niin edelleen eletään ja horrostetaan kansallisen kirjallisuushistoriankirjoituksen katveessa.

Tämän postauksen jälkeen täydennän blogiani vain satunnaisesti ja todennäköisesti varsin verkkaiseen tahtiin, lopettelen joitakin vielä avoinna olevia sarjoja ja saatan kommentoida proosahistoriani kritiikkejäkin. En tosin millaisia kritiikkejä tahansa vaan vain sellaisia, joissa rima reippaasti ylittyy, alittuu tai ohittuu. Toistuva kompurointi ja riman pudottaminen eivät sen sijaan enää ylitä uutiskynnystäni.

Seuraavaksi juon toisen kupin kahvia ja riennän sitten Finnish Avantgarde and Modernism -networkin tänään (klo 10–17) Töölön kirjaston Waltari-salissa järjestämään Avantgarde tänään -seminaariin luennoimaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran 14 kirjailijan ja kahdeksan graafisen suunnittelijan toteuttamasta 15-osaisesta ja 4200-sivuisesta proseduraalisesta kollektiiviromaanista Ihmiskokeita. Senkin julkistamisesta on kulunut jo vuosi ja uudet ideat ja suunnitelmat odottavat vuoroaan.          

P.S. Tässä vielä linkki Vesa Rantaman toissapäivänä Kiiltomadossa julkaistuun arvosteluun Ihmiskokeista.   

            

143. Pääsiäistarina

"Julmuus hyljettä vastaan.

Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.

Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin, sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi, kiipesi hän lämpimään uuniin.

Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä. Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on, sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä. Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa. Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen leposiansa.

Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni uunin eteen ja nukkui.

Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.

Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky; tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä. Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin."

(Gustaf Erik Euren: Suomen maan meripedot. Maalikuvilla selitetyt. Turussa 1855, J. W. Lillja & Co. kirjapainossa)

142. Oi & Voi (osa 5:)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

”Oman erityisen huomion saa esimerkiksi (…) Eskelisen myöhäismoderniksi kutsuma aika 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 20. Myöhäismodernismi ei proosahistoriassani ole perioditermi ja tämä käy erinomaisen selväksi jo Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanin käsittelyn yhteydessä: ”Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.” (Raukoilla rajoilla, 476)               

”Myös postmodernismin aika on luotauksen kohteena, ja hyvä niin. 1980-luvulla ilmestyi paljon teoksia, jotka irrottautuivat aiemmasta kirjallisuuden traditiosta ja jäsensivät nykyhetkeä ennen kokemattomilla tavoilla. On helppo olla samaa mieltä Eskelisen kanssa siitä, että tämä aika ansaitsee tulla paljon tarkemman tutkimuksen kohteeksi kuin mitä se toistaiseksi on ollut. Omassa analyysissaan Eskelinen nostaa esiin muiden muassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman (1985), Hans Selon Pilvihippiäisen (1985) ja Marjaana Jäntin Amorfiaanan (1986).”

Kommentti 21.  Postmodernismikaan ei ole teoksessani mikään aikamääre tai perioditermi eikä postmodernismi ole jokin ”ennen kokematon tapa jäsentää nykyhetkeä.” Kuin todisteeksi tietämättömyydestään Grönstrand kirjoittaa väärin sekä Selon romaanin nimen (se on Pilvihipiäinen eikä Pilvihippiäinen) ja Amorfiaanan kirjoittajan nimen (se on Mariaana eikä Marjaana Jäntti). Toisin kuin Grönstrandin arvostelun perusteella voisi kuvitella, Raukoilla rajoilla ei pääty 1980-luvun postmodernismiin. Teokseni viimeinen luku on nimeltään Modernismin jälkeen ja se käsittelee postmodernismin lisäksi muun muassa ergodista, käsitteellistä ja proseduraalista proosaa ja spekulatiivista fiktiota. Toivon kommenttien puutteen johtuvan siitä, että Grönstrand ymmärsi 1980-luvulle tultaessa kulkeneensa jo aivan liian pitkään itselleen aivan liian vaikeassa ja vieraassa kirjallisessa maailmassa.

Arvostelunsa loppukaneetissa Grönstrand palaa nyrpeään moralismiinsa ja toivoo turhia: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten tämä tieto löytää kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Suomalaisen kirjallisuuden historiaa luotaavan teoksen arvoa ei mitata siitä kirjoitettujen kritiikkien määrässä – tai niihin tuotettujen vastineiden terävyydessä. Tohdin veikata, että kirjan tahditon piikikkyys, asiaton pauhu ja puhina estävät monia kirjallisuusammattilaisia tutustumasta Eskelisen näkemyksiin ja kehittämästä niitä edelleen.”

Kommentti 22. Kirjani toisesta painoksesta ja kirjastovarausten määrästä päätellen Grönstrandin veikkaus meni pieleen ja Raukoilla rajoilla on jo saavuttanut kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Ja jos joitakin kuolleita sieluja menetänkin, niin he ovat juuri niitä, joilla ei ole pienimpiäkään edellytyksiä kehittää näkemyksiäni edelleen.  

Kommentti 23. Jos taitamattomaan, mutta arvo- ja vaikutusvallalla silattuun tai ulkokullattuun kotimaiseen kirjallisuudentutkimukseen kohdistuva ajoittainen piikikkyys ja puhina pelottavat, niin kirjallisuusammattilaisen (tai sellaiseksi itseään luulottelevan tai kasvattavan) ei ehkä kannattaisi rakentaa teoriataloaan oljista.              

141.Oi & Voi (osa 4: uhkavaatimus sopulien u-käännöksestä)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

Heidi Grönstrandin Raukoilla rajoilla -arvostelun viimeinen osa on nimeltään Vaatimus modernismitutkimuksen uudistamisesta. Sanottakoon heti alkuun, etten tuollaista vaatimusta esitä, sillä jos niin tekisin, tuntisin olevani kuin evoluutiotutkija, joka esittää vaatimuksen sopulien u-käännöksestä.       

Grönstrandin käsityksen mukaan yhdeksi proosahistoriani ”piilokäsikirjoitukseksi on hahmotettavissa huoli ja hätä siitä, että modernismin moninaisuus, erityisesti sen kansainväliset ulottuvuudet, on tutkimuksessa jäänyt ymmärtämättä ja että kartoittamatonta historiaa on yksinkertaisesti liikaa.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 15. Modernismin suhteen en tunne Grönstrandin hahmottamaa hätää ja huolta vaan vain ärtymyksensekaista ihmetystä siitä, että eurooppalais-amerikkalais-globaalin proosamodernismin tunnusmerkistöjä ei vieläkään haluta tai osata soveltaa suomenkielisen ja suomalaisen proosamodernismin tunnistamiseen, kuvailuun ja analysointiin vaan niiden tilalla on vuosikymmeniä käytetty ja käytetään usein edelleenkin surkuhupaisia ite-kriteereitä. Ero on suunnilleen sama kuin sormenjäljillä ja kallonmittauksella rikostutkimuksessa.     

”Tätä tutkimuksellista aukkoa Eskelinen lähtee täydentämään erottelemalla eri modernismin aaltoja, analysoimalla ja arvottamalla kerrontaratkaisuja. Ajatus peräkkäisistä, rinnakkaisista, osittain sisäkkäisistä, mutta silti toisiaan täydentävistä linjoista (tai aalloista) on kiinnostava tapa lähestyä proosan modernismin, erityisesti 1940-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin ulottuvan ajanjakson, moninaisuutta.”

Kommentti 16. Jos näin on ja kun tämä aaltomalli läpäisee koko pitkän modernismiluvun, niin mitä mieltä on Grönstrandin tapaan väittää heti seuraavan kappaleen lopussa, että ”Eskelinen tuntuu kuitenkin käyttävän enemmän tilaa modernismitutkimuksen ankaraan kritiikkiin kuin varsinaisten tutkimuksellisten avausten tekemiseen”? Varsinkin kun mutu-tuntuma tilankäytöstä olisi ollut helppo tarkistaa tosiasioita vastaavaksi.

”Eskelinen linjaa, että aiheiden puolesta proosa tekee irtiottoa sodasta mutta myös perinteisistä lajimääreistä. Se nojaa moniulotteisiin rakenneratkaisuihin, usein metafiktioon.”

Kommentti 17. En linjaa enkä väitä mitään tällaista – kyse on Grönstrandin ikiomasta kuvitelmasta, jolla tosin saattaa olla jokin yhteys heikkotasoiseen kotimaisen modernismin tutkimukseen. Kolmasosa Grönstrandin projektiosta selittyy sillä, ettei hän lue riittävän tarkasti sitä vähää minkä kirjoitan  muutaman 1950-luvun prosaistin suhtautumisesta lajimääreisiin: ”Yksi merkki tämän uuden, sodanjälkeisen kirjailijasukupolven kriisitietoisuudesta on heidän tapansa ottaa etäisyyttä lajimääreisiin: Nummi antaa novellikokoelmalleen alaotsakkeen etsauksia ja Mannerkorpi novelleja, lastuja, hämähäkkejä. Mannerkorven tapauksessa määreet korreloivat esikoiskokoelman Niin ja toisin sisäiseen kolmijakoon, teoksen viimeinen jakso on neliosainen allegorinen eksistentialistinen ahdistuneisuusnovelli yksinäisyydestä, nimeltään Hämähäkit. Silti molemmat kokoelmat ovat aivan selkeitä novellikokoelmia ja määreet kertovat Mannerkorven huumorintajusta (tai sen puutteesta) ja Nummen aputaiteisiin turvautuvasta ahtaasta näköalasta kirjalliseen perinteeseen. Nyrkkisääntönä täytyy näet pitää sitä, että jos kirjailija, kriitikko, kirjallisuushistorioitsija tai kirjallisuudentutkija määrittelee tekstiä musiikin, elokuvan tai kuvataiteen termein, hänen koordinaattinsa ovat hukassa ja hän on pahasti eksyksissä ja samalla sietämättömän tietämätön kirjallisten perinteiden moninaisuudesta ja joustavuudesta.” (Raukoilla rajoilla, 401–402) Mannerkorpi ja Nummi eivät siis tehneet irtiottoa vaikka saattoivat hyvinkin kuvitella tekevänsä niin.                     

”Analysoitava teosjoukko ei kuitenkaan yllätä. Siinä on muun muassa Sinikka Kallio-Visapään, Jorma Korpelan, Lassi Nummen, Pentti Holapan, Marja-Liisa Vartion, Veijo Meren, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin, Hannu Salaman ja Markku Lahtelan teoksia.”

Kommentti 18. Luettelosta olisi saanut yllättävämmän, jos Grönstrand olisi poiminut siihen vaikkapa Aapo Junkolan, Tyyne Saastamoisen, Iikka Vuotilan, Alpo Jaakolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan. Tohdin myös pitää todennäköisenä, ettei Grönstrand ennen proosahistoriaani tuntenut sellaisia teoksia kuin Meri kiipeilee ja Kuin lähtö saati ymmärtänyt niiden merkitystä.       

Kommentti 19. Analysoitavaksi valikoitunut teosjoukko, teosanalyysiin varattu tila, analyysin tulokset ja niiden sijoittaminen päällekkäisiin, rinnakkaisiin ja peräkkäisiin historiallisiin jatkumoihin ovat mielestäni tärkeämpiä kuin Grönstrandin bongaamat kirjailijanimet. Koska Raukoilla rajoilla on kirjallisuushistoria, niin Grönstrandin olisi ollut mielekästä katsoa miten tuttuja hänen pudottelemansa nimet ovat aikaisempien kirjallisuushistorioiden perusteella.

Havainnollistan asiaa ottamalla esimerkiksi Markku Lahtelan kirjallisuushistoriallisen näkyvyyden ja vertailukohdaksi se, mitä hänen teoksistaan kirjoitetaan kahdessa edeltäjässäni, Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1997) ja Yrjö Varpion päätoimittamassa Suomen kirjallisuushistoriassa 1-3 (1999).

Laitinen kirjoittaa tämän verran: ”Samana vuonna Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Markku Lahtela esitti keskustelunalustuksen 'Kauneudesta' ja muistutti sen tarpeellisuudesta.” (sivu 543) ”'Milleriläisen' proosan piirissä liikkui alkuvaiheissaan Markku Lahtela (1936–1980), etsijä ja kokeilija, joka teki löytöretkiä eri suuntiin ja liikkui filosofian ja kaunokirjallisuuden välimaastossa, kunnes tavoitti omimman tyylinsä fantasiaa ja kulttuurikritiikkiä yhdistävässä romaanissa Sirkus (1978). Teoksen postmodernit 'metafiktiiviset' piirteet ovat merkille pantavan varhaisia” (sivu 584) Useiden 1970-luvulla toimineiden kirjailijoiden asenne oli kokeileva, uutta etsivä. Tällaisia olivat Markku Lahtela ja Kari Aronpuro, Finlandia-sarjaansa aloitteleva Hannu Salama, ja ikään kuin synnynnäisesti omille teilleen poikkeava Timo K. Mukka, mutta joukkoon voisi laskea vielä Juha Mannerkorvenkin.” (Sivu 586) Siinä kaikki.

Suomen kirjallisuushistoria tyytyy yhtä vähään sekä määrällisesti että laadullisesti. Se mainitsee Lahtelan kääntäneen Kerouacin romaanin Matkalla, yhdistää hänet aineistoromaaniin (”Ennen 1960-luvun puoliväliä kehittyi ns. aineistoromaani, jollaisia kirjoittivat mm. Markku Lahtela, Pentti Saarikoski ja Kari Aronpuro”) ja täsmentää myöhemmin väitteen näin: ”Prosaisteista Markku Lahtela sovelsi kollaasitekniikkaa näyttävimmin teoksissaan Jumala pullossa (1964) ja Se (1966).” Siinä kaikki.   

Raukoilla rajoilla sen sijaan käsittelee Lahtelan romaaneja noin kahdeksan sivun verran, mutta tätä monikymmenkertaista eroa edeltäjiini ja tämän eron seurauksia Grönstrand ei ilmeisesti havaitse tai pidä merkityksellisenä, koska pelkät tutut kirjailijanimet tuntuvat riittävän hänelle pavlovilaisen tunnistamisrefleksin läpilyöntiin ja sitä seuraaviin hutihavaintoihin.    

(jatkuu)    

140. Oi & Voi (osa 3: turkulaista tuotesijoittelua)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

Arvostelunsa toisen osan toisessa kappaleessa Grönstrand joutuu jo turvautumaan paheksuntaan ja vihjailuun kuin lisätodisteena siitä, ettei hänellä ole asiallista sanottavaa eikä riittävää tietopohjaa. Tässä näyte paheksunnasta: ”Eskelinen huitoo ja hutkii. Kirjallisuusvaikuttajat kuulevat kunniansa. Yksi on 'tynnyrissä kasvanut', toinen 'käsittämättömän avuton' tai 'teoriarajoitteinen'. Kotimainen kirjallisuus tieteenalana näyttäytyy kovin pölynpeittämänä.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 10. En huido enkä hutki vaikka Grönstrand niin uskotteleekin irrottamalla kommenttini asiayhteyksistään ja perusteluistaan. Kutsun Tuomas Anhavaa tynnyrissä kasvaneeksi hänen Ulysses-kommenttinsa perusteella (se on luettavissa myös tämän blogin postauksesta nro 8) – tynnyrinhän voisi ymmärtää viittaavan myös yhteytensä eurooppalaiseen modernismiin tieten tahtoen katkaisseeksi Suomeksi, jolloin aloitteleva Anhava ei suinkaan olisi ainoa 'tynnyrissä kasvanut' ja siksi niin sietämättömän tietämätön skribentti.  Kai Laitista kutsun teoriarajoitteiseksi hänen rinnastettuaan Hyryn ja Robbe-Grillet'n ja Juhani Niemeä luonnehdin käsittämättömän avuttomaksi tutkimuskohteensa (suomalaisen proosamodernismin) rajaamisessa ja analysoinnissa erittäin monista syistä, jotka käyvät ilmi paitsi kirjastani myös tämän blogin postauksista nro 49–53. Siteeraamieni tutkijoiden tai muiden kommentaattoreiden skandaalimainen tiedottomuus ja taidottomuus eivät tunnu Grönstrandia häiritsevän toisin kuin erittäin ekonominen tapani kommentoida niitä, joten ilmeisesti Grönstrandistakin Ulysses on romaanitaiteellisessa mielessä vain suunnaton, epämääräinen möhkäle, Hyry suomalaisen kirjallisuuden Robbe-Grillet, ja modernismin ja modernisaation sekoittaminen ja tietämättömyys kansainvälisen modernismin perusasioista professoreille sallittua vielä 1990-luvullakin. Jos näin on, minulla olisi hyvä syy luonnehtia myös Grönstrandia teoriarajoitteiseksi ja käsittämättömän avuttomaksi tutkijaksi, mutta ehkä tyydyn vain toivomaan, että pöly peittäisi hänenkin erehdyksensä mahdollisimman pian.

Grönstrandin argumenttien ehtymistä kuvaa hyvin hänen turvautumisensa perusteettomaan vihjailuun. Ensin tähän tapaan: ”Sieltä täältä toki tunnistaa, että käsillä oleva teos on paljon velkaa esimerkiksi 1900-luvun alun työväenkirjallisuutta koskevalle tutkimukselle. Itse tutkimukset ja niiden tekijät Eskelinen kuitenkin jostain syystä pitää visusti omana tietonaan.”

Kommentti 11. Koska Grönstrand ei perustele väitettään eikä täsmennä ”velkani” laatua (eli mitä mukamas olisin velkaa ja kenelle), sivuutan väitteen epäeettisenä mustamaalaamisyrityksenä seuraavan lyhyehkön kommentin (11a) kera.

Kommentti 11a. Mitä 1900-luvun alun työväenkirjallisuuteen tulee, niin mainitsen sitä käsitellessäni Raoul Palmgrenin ja hänen viisi teostaan (Joukkosydän I-II; Kapinalliset kynät I-III), joiden sanon pystyttäneen ”tutkimusalan kivijalan”, mutta samalla totean niiden olevan ”sekä lähestymistavaltaan että teoreettiselta orientaatioltaan pahasti vanhentuneita, rajoittuneita ja ristiriitaisia” ja perustelen lyhyesti miksi. Ja jos Grönstrand olisi vaivautunut tutustumaan lähdeluettelooni sisältyviin teoksiin, hänelle olisi valjennut, että monet niistä käsittelevät myös niitä 1900-luvun alun työläiskirjailijoita (K.A. Järvi; Hilda Tihlä; Konrad Lehtimäki; Kalle Rissanen; Lauri Luoto), joista itsekin kirjoitan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirjoittaisin heistä samalla tavoin kuin edeltäjäni tai sijoittaisin heidät edeltäjieni konstruoimiin kirjallisuushistoriallisiin ja ideologisiin konteksteihin.    
///

Grönstrand ei kuitenkaan malta lopettaa absurdia mustamaalaustaan vaan huipentaa sen tavalla, jota voisi kutsua turkulaiseksi tuotesijoitteluksi: ”Eskelinen, joka on vaikuttunut Algot Untolan moniaineksisesta, runsaasta, kirjallisuuden valtavirtaa kyseenalaistavasta tyylistä ja nostaa tämän erittäin tärkeäksi suomalaisen proosakirjallisuuden uudistajaksi, mainitsee Kaisa Kurikan Algot Untola -tutkimuksen hämmentävästi vain ohimennen. Ilman sitä Eskelisellä olisi huomattavasti laimeammat ainekset argumenttinsa tueksi. Lähdeluetteloon Kurikan Untola-tutkimus sentään on löytänyt tiensä.”  

Kommentti 12. Jos Grönstrand olisi lukenut kirjani Algot Untolaa käsittelevät osuudet, hän olisi ehkä voinut ymmärtää, että Untolan tyyli ei ole hänen tuotannossaan juuri se elementti, joka kyseenalaistaa ”kirjallisuuden valtavirtaa”. En siis ole vaikuttunut Untolan tyylistä vaan tyyleistä ja tyylien yhdistelmistä – ja niitäkin enemmän mm. Untolan parhaiden kompositioiden moniulotteisuudesta ja hänen teostensa välisestä suhdeverkostosta.       

Kommentti 13. Ilmeisesti Grönstrand ei lainkaan tunne Untola-tutkimusta, koska ei näe tai halua nähdä kuinka paljon Kurikan tutkimus perustuu edeltäjiinsä (vaikka Kurikka ei mitenkään peittele tätä). Grönstrand ei tunnu tuntevan Kurikan tutkimustakaan, joka painottuu Untolan tarkastelun ja osin Deleuzen ja Guattarin avulla verkkaisesti ja toisteisesti rakentuvaan teoriaan tekijyydestä ja tekijänimistä (se on myös Kurikan väitöskirjan mielenkiintoisin osa niin hyvässä kuin pahassakin). Toisaalta on uskottavaa, ettei helppojen tekstien parissa tutkijanuraansa rakennellut Grönstrand tunne Deleuzea ja Guattaria tarpeeksi hyvin voidakseen arvioida Kurikan argumentaatiota, mutta olisi hänen silti pitänyt huomata että Kurikan väitöskirja ei käsittele kuin osaa Untolan julkaistusta proosatuotannosta ja julkaisemattomastakin vain kolmea teosta. Toki pidän sympaattisena sitä, että 1980-luvulta asti minua tutkijana inspiroineet Untola, Deleuze ja Guattari kohtaavat jo 2010-luvulla Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella.    

Kommentti 14. Proosahistoriani pitkässä Untola-jaksossa siteeraan seuraavia Untolan kirjallista tuotantoa, sen julkaisuhistoriaa, Untolan laitonta teloitusta ja ajankohdan poliittista kontekstia valaisseita kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita ja historioitsijoita: O.A. Kallio, Veijo Meri, Elsa Erho, Liisi Huhtala, Kyösti Wilkuna, Eino Railo, Rafael Koskimies, Juhani Aho, Jaakko Paavilainen, Paavo Haavikko, Jukka Kekkonen, Oula Silvennoinen, Aapo Roselius, Marko Tikka ja tietysti siteeraan Untolaa itseään. Heidän lisäkseen viittaan ainakin Aatos Ojalaan, Tuomas Anhavaan, Marko A. Hautalaan, Leo Lindsteniin, Pentti Salmeliniin, V.A. Koskenniemeen, Maria-Liisa Kunnakseen, Juha Siltalaan, Marjo Liukkoseen ja Kaisa Kurikkaan. Grönstrandin turkulaisen tutkijaetiketin mukaan pelkkä Kurikka olisi kai riittänyt. 

(jatkuu)        

.

139. Oi & Voi (osa 2: Back to basics)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Grönstrandin arvostelun toinen osio on nimeltään Paluu menneisyyteen. Se alkaa kirjoittajalleen tyypillisen yksiulotteisella ja ennakkoluuloisella käsityksellä kirjallisuushistoriasta: ”Eskelisen kirjallisuushistorialla on ansionsa, mutta silti ei voi välttyä ajatukselta, että kirjallisuushistorian kirjoittamisessa kuljetaan myös taaksepäin. Raukoilla rajoilla huokuu sellaista aikaa, jolloin kirjallisuushistoria oli yhden miehen näkemyksen juhlaa ja kirjallisuuden ukonvirtaa kirjailija kerrallaan avaavaa. Monologivaikutelmaa lisää se, että esimerkiksi sellaiset aikaisemmat kirjallisuushistoriat kuin Sain roolin johon en mahdu (1989), Suomen kirjallisuushistoria (1999) ja Suomen nykykirjallisuus (2013) ohitetaan vain lyhyenlännällä maininnalla.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 4. Ehkä Grönstrand pitää taaksepäin kulkemisesta (hänen vähän siteerattu väitöskirjansahan käsitteli 1840-luvun ruotsinkielisiä romaaneja eli vaikeustasoltaan varsin vaatimatonta hengenravintoa) tai hänen koordinaattinsa ovat muuten vain sekaisin, koska hänen lopputulemansa on kuitenkin se, että ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.” Grönstrand ei liioin tunnu hahmottavan eroa Suomen kirjallisuushistorian ja Suomalaisen kirjallisuuden historian kaltaisten "kokonaishistorioiden" ja proosahistoriani kaltaisten "osittaishistorioiden" välillä arvioidessaan yksiulotteisen (eteenpäin/taaksepäin) historiankäsityksensä avulla sitä mitä pitää yhdelle kirjallisuushistorioitsijalle sopivana toimintasäteenä.

Kommentti 5. Suosittelen Grönstrandille (kuten muillekin) Steven Mooren kaksiosaista romaanikirjallisuuden globaalihistoriaa The Novel. An Alternative History (2010; 2013) massiivisen todistusvoimaisena näyttönä siitä, että yhden kirjoittajan kirjallisuushistorioiden aika on kaikkea muuta kuin ohi.      

Kommentti 6. Sekä yhden että useamman kirjoittajan kirjallisuushistoriat voivat niin onnistua kuin epäonnistua, sillä kummassakin on omat riskinsä – kirjoittajaryhmien osalta esimerkiksi koordinaation puute, kollegiaalinen hymistely, jaetut ideologiset ennakkokäsitykset ja muut sokeat pisteet sekä selitysvoimansa menettäneisiin, mutta arvovallalla silattuihin paradigmoihin tarrautuminen. Olen suhteellisen kovasanaisesti arvioinut ryhmätyönä tehtyjen Suomen kirjallisuushistorian ja Suomen nykykirjallisuuden puutteita ja virheellisyyksiä pitkissä arvosteluissani (”Ei laaksoa, ei kukkulaa”, Nuori Voima 3/2000, 32-35, ja ”Myötähäpeää ja vastakaanonia. Suomen nykykirjallisuus kadonnutta aikaa etsimässä”, Kritiikki XI [syksy 2014], 95–101). Harkitsin hetken niiden sisällyttämistä liitteinä proosahistoriaani, mutta luovuin ajatuksesta mm. siksi, että pidin sitä turhana riidanhaastamisena (ja arvosteluhan on lopulta pelkkä arvostelu). Mea maximum culpa.   

Kommentti 7. Tuntemuksissaan, vaikutelmissaan, ja ennakkokäsityksissään kovin mielellään rypevän ja niistä vaivalloisesti irtipyristelevän Grönstrandin olisi kaikesta huolimatta pitänyt kyetä huomaamaan, että siteeraan hyväksyvään, ellen peräti nallepuhpositiiviseen, sävyyn Mika Hallilan metafiktiota ja Tuija Saresman suomalaisen lukemisen kulttuureita Suomen nykykirjallisuudessa käsitteleviä artikkeleita. Jälkimmäinen on jopa ratkaisevan tärkeä siinä miten suomalaisen lukemisen historiaa hahmotan (ja sekin käy tekstistäni ilmi). 

Kommentti 8. Mainion, joskin surullisen esimerkin siitä, että myös naiset ja jopa naiskollektiivitkin voivat epäonnistua kirjallisuushistorian kirjoittamisessa tarjoaa Maria-Liisa Nevalan luotsaama ja kokoama kirjoittajaryhmä teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Harmittavasti epäonnistuminen tihentyy juuri sellaisten kirjailijoiden ja teosten kohdalla, joiden avulla olisi voinut kirjoittaa 1900-luvun suomalaisen proosakirjallisuuden historian ukonvirtaa uusiksi. Tässä siitä proosahistoriaani sisältyvä lyhyenläntä esimerkki: ”Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): 'Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös Sinikka Kallio-Visapään (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin.  Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.' (Sain roolin johon en mahdu, 336) Ei siis ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.” (Raukoilla rajoilla, 404–405) Ehkäpä olisi kannattanut hieman avata Kallio-Visapään ”modernin romaanikokeilun” luonnetta sisältöreferaatin sijasta ja päästä näkemään Kolme vuorokautta sodanjälkeisen modernistisen proosan aloituksena. Samanlaiset  tutkijoiden taidottomuudesta kielivät painotusvirheet kertautuvat yhä uudestaan suomalaisissa kirjallisuushistorioissa ja johtavat siihen, että kompositioltaan moniulotteiset, vaikeat tai vaikeaksi koetut tekstit rajautuvat säännönmukaisesti ulos kirjallisuushistoriasta.             

Kommentti 9. Jos Grönstrand olisi vaivautunut edes selailemaan edeltäjiäni, hän olisi ehkä huomannut, etteivät nekään keskustele keskenään kuin implisiittisesti (eli historiallisten hahmotustensa eroissa). Esimerkiksi Kai Laitinen mainitaan kyllä usein Suomen kirjallisuushistorian sivuilla, mutta esipuheen kohteliasta mainintaa lukuun ottamatta muissa rooleissa (kuten kriitikkona, Parnasson päätoimittajana ja kulttuurisuhteiden vaalijana) kuin kirjallisuushistorioitsijana. Tälle kirjallisuushistoriagenren ominaisuudelle on helposti ymmärrettävät pragmaattiset syynsä. Jos olisin keskittynyt edeltävien kirjallisuushistorioiden ja niitä tukevan tutkimuksen arviointiin ja kritiikkiin, niin olisin saanut nopeasti aikaiseksi 600-sivuisen teoksen, mutta se ei olisi enää ollut suomenkielisen proosakirjallisuuden historia.     

(jatkuu)                      

138. Oi & voi (osa 1: Kubikin Kuutio for beginners)

Suuresti arvostamani Niin & Näin -lehden uudessa numerossa (1/2017) Heidi Grönstand arvioi proosahistoriaani otsikolla Jännitteinen proosahistoria. Arvostelunsa lyhyehkössä johdannossa Grönstrand huomaa minun seuranneen ”historiantutkimuksessa viime vuosina tehtyjä linjauksia” ja kirjoittaa, että ”Raukoilla rajoilla on intohimoisella otteella kirjoitettu runsaudensarvi, joka tarjoilee suomalaiseen kirjallisuushistoriaan perehtyneellekin paljon uutta.” So far, so good. Valitettavasti arvostelun kuluessa käy liian usein ilmi, että Grönstrand ei ole kovin hyvin perehtynyt suomalaisen saati suomenkielisen kirjallisuuden historiaan eikä kirjallisuushistorian lajityypin peruskuvioihin. Grönstrandin arvio jakautuu kolmeen pääosaan ja lyhyeen loppukaneettiin. Käyn ne läpi yksi kerrallaan.

Arvostelun ensimmäinen osassa ("Kielipoliittisia valintoja?"), Grönstrand yrittää päästä perille kirjallisuushistoriani kaksoisrajauksen (kieli + proosa) seurauksista, mutta kompastelee tuon tuostakin omiin ennakkoluuloihinsa: ”Vaikka Eskelinen hahmottaa proosan lajina, joka 'ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin', kuten hän itse asian ilmaisee, kielirajaus tuntuu paluulta nationalistisiin puolustusasemiin.” Heti seuraavan kappaleen alussa Grönstrand tuntuu kuitenkin hetkeksi saaneen edes yhden juonen päästä kiinni: ”Eskelisen rakkaus, kokeellinen kirjallisuus, ja sille teoksessa annettu reipas tila toki tekee tyhjäksi ajatuksen kansallismielisestä tarkoitusperästä.” Grönstrandin perustelu kertoo minulle, että emme käsitä kokeellista kirjallisuutta lainkaan samalla tavalla, mutta olkoon, koska olen heikkona hetkiin, jolloin kriitikon uusi väärinkäsitys kumoaa hänen edellisen väärinkäsityksensä.   

Toinen kummallinen ja hupaisa ristiriita Grönstrandin arvosteluun syntyy siitä, että hän siteeraa teokseni johdannossa esittämiäni perusteluita rajaukselleni (mm. sen, että keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin), mutta väittää silti, että ”Eskeliselle yksikielisyys kuitenkin näyttäytyy kirjallisuushistorian kirjoittamisen itsestään selvänä lähtökohtana, jota hän ei sen kummemmin lähde reflektoimaan.” Kaiken huipuksi Grönstrandin arvostelun viimeisen kappaleen yhteenveto näyttää, että valitsemani rajaus (keskittyminen suomenkieliseen proosaan) tuottaa ainakin Grönstrandin kohdalla juuri sellaisia vaikutuksia, joita rajauksellani tavoittelin: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.”   

Jakson päätteeksi Grönstrand uhraa pitkän kappaleen Elmer Diktoniukselle eli yhdelle oman kielinationalistisen tutkimuskohteensa esittelylle yhdistämällä sen huterasti kokeellisen kirjallisuuden ”kielipeleihin”. Kas näin: ”Moninaiset kielikokeilut ovat niin ikään erottamaton osa Elmer Diktoniuksen tuotantoa, joka ei ole niin ruotsinkielinen kuin millaiseksi se usein mielletään. Eskelinen kyllä viittaa Diktoniukseen pari kertaa, mutta tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin olisi vankistanut Eskelisen käsitystä modernismin läpimurrosta Suomessa. Vaikka kirjallisuudentutkimuksessa elää sitkeästi perinne käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia, modernisti-Diktoniuksen romaanipari Janne Kubik/Janne Kuutio kyseenalaistaa perusteellisesti tämän jaon mielekkyyden. Suomen kieli tihkuu Diktoniuksen ruotsin kieleen, eikä suomenkielistä Janne Kuutiota pidä ajatella Janne Kubikin yksioikoiseksi käännökseksi. Se on oma itsenäinen teos, jonka rakennekin poikkeaa ruotsinkielisestä versiosta.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 142)

Kommentti 1. Ei ole mikään salaisuus, että Janne Kuutio (1946) on tekijän jonkin verran mukailema (eikä vain yksioikoinen) suomennos Janne Kubikista (1932). Vaatimattoman mukailun ydin on siinä, että Janne Kubikissa kertomusta täydentävä ”kommenttiraita” on sijoitettu yhtenäisenä teoksen loppuun otsakkeella Efterord kun taas Janne Kuutiossa ”kommenttiraita” on jaettu osiin ja sijoitettu jokaisen luvun loppuun. Kummallakin ratkaisulla on etunsa ja niiden erolla saattaisi olla ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa suomennoksen statusta itsenäisenä teoksena, jos kursivoitujen kommenttien rooli olisi voittopuolisesti kertomusta riitauttava eikä täydentävä. Kommenttiraidan luonne selviää hyvin myös Diktoniuksen Tekijän sanasta, joka on painettu Janne Kuution toisen painoksen (1996) takakanteen: ”[Janne Kuution] rumuus johtuu siitä aikakaudesta, jolloin sen sankari eli, ja rakkauteni siihen siitä asiallisesta rehellisyydestä, jolla, luullakseni, onnistuin lähestymään arkaa aihettani – ynnä eräitä osia itsessäni sekä muisteloita lapsuuteni Nurmijärveltä, joita varsinkin juttusarjan 'selityksissä' olen kosketellut.”   

Lyhyesti sanottuna Janne Kuutio oli yksi niistä rajatapauksista, joiden sisällyttämistä proosahistoriaani harkitsin. Päädyin em. syistä kuitenkin siihen, että Janne Kuutio ei ole uusi itsenäinen teos (en finsk original) vaan vain hennosti muokattu käännösteksti (vertailu- ja vastakohtana voi käyttää Leevi Lehdon Ulysses-suomennoksen 14. lukua). Hypoteettisesti: jos joku Grönstrandin hengenheimolainen olisi saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että Janne Kuutio olisi sisällytettävä suomenkielisen proosan historiaan, olisin kirjoittanut sen olevan köyhän miehen Berlin Alexanderplatz, jonka jännitteetön kommenttiraita edustaa metafiktiivisyyden nolla-astetta, jonka maine kokeellisena romaanina on vahvasti liioiteltu, ja jonka suomenkielinen asu olisi kannattanut tarkastaa native speakerilla . Ennen kuin kukaan ehtii pahoittaa mielensä todettakoon, että arvioni ei ole kovin kaukana Diktoniuksen Janne Kuution ”peräkaneetissa” esittämästä arviosta, jonka mukaan Janne Kuutio on ”kehittynyt vaatimattomaksi ja harvaääniseksi muunnelmaksi niistä kumous- ja uusimistekniikoista, joita modernin romaanin suurmiehet soittelevat kirjoituskoneellaan kaukana avarassa maailmassa.”      

Kommentti 2. Olen edeltävien kirjallisuushistorioiden (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia; Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria) kanssa samaa mieltä siitä, että suomen- ja ruotsinkielinen modernistinen proosa kehittyivät varsin erillään toisistaan. Tämä koskee myös Elmer Diktoniuksen Janne Kubikin (1932) suomeksi mukailtua käännöstä Janne Kuutio (1946).   Vaikuttamattomuuteen on helppo löytää ainakin kuusi syytä: kieliryhmien ja kirjallisuusyhteisöjen pitkälle edennyt eriytyminen toisistaan; vaikutusvaltaisen välittäjähahmon puute; Janne Kubikin/Kuution avoin poliittisuus; Diktoniuksen asema (hänet ”kanonisoitiin” vasta Olof Enckellin kirjoittamassa monografiassa 1950-luvulla); pian 1940-luvun puolivälin jälkeen julkaistut modernismisuomennokset (mm. Joyce, Dos Passos, Sartre, Camus) – ja ehkä sekin, että vain kaksi vuotta Janne Kuution jälkeen ilmestynyt Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta nosti kursivoidun kommenttiraidan käytön uudelle tasolle (toki sekään ei juuri vaikuttanut suomenkielisen proosan kehittymiseen). Toisin kuin suomenkielisen modernismin vaiheista ilmeisen tietämätön Grönstrand haluaa uskoa ja uskotella tutkijayhteisöllä on siis ollut ja on yhä edelleen hyvät syyt käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia (sekä proosassa että runoudessa) – mikäänhän ei estä eikä ole koskaan estänyt kokoamasta näiden tutkimuslinjojen tuloksia yhteen. 

Tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin ei siis olisi vankistanut käsitystäni modernismin läpimurrosta Suomessa enkä näe syytä muuttaa sitäkään mitä siinä Janne Kuutiosta kirjoitin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta välittyy oudon yksipuolinen kuva Anhavan kirjoitusten perusteella. On muutamia kirjailijoita, joiden tuotantoon paneutuminen olisi voinut edesauttaa modernismin läpimurtoa, mutta ainakaan tämän kokoelman (blog. huom. Todenkaltaisuudesta) perusteella Anhava ei kirjoittanut sanaakaan Irmari Rantamalan Harhamasta, Elmer Diktoniuksen Janne Kuutiosta tai Volter Kilven Saaristosarjasta, joten tässäkin mielessä suomenkielinen modernismi nyhjäistiin kuin tyhjästä.” (Raukoilla rajoilla, 389)  

Kommentti 3. Kielet tihkuvat toisiinsa, so what? Joycen Finnegans Wakessa luetellaan suomenkielisiä lukusanoja, mutta en silti menisi väittämään, että suomenkielisen ja englanninkielisen proosakirjallisuuden historioita ei voisi kirjoittaa erikseen.

(jatkuu)

137. Kaffe ja Tupakki (1855)

"Onhan toki kaffeella vieläkin vastusteliansa, vaikka kyllä turhaan sitä vastustellaan. Sitä juodaan koko maassa, ehkä muutamat arkamieliset kynsivät päätänsä sanoen sen joko vahingolliseksi juomareille taikka vahingolliseksi maalle, koska se on ulkomailta ostettava.

Mitä ensin sen vahingollisuuteen juojille tulee, niin on siitä kaikkina aikoina viisasteltu niinkuin jo edellä olemme kertoneet. Alkehisto, joka kaikkein kappalten alkuaineet tutkii, näyttää että kaffeherneessä on enempi häkkyainetta kuin missäkään muussa tunnetussa kasvaimessa, ja häkkyaine on lihan pääaine. Siis on kaffeherne ja kaffejuominen suureksi palkinnoksi niille, jotka aivan vähän lihaa saavat syödäksensä. Tästä taidamme selittää miksi ihmisille on niin suuri halu tämän juoman perään; syy on se että se on paljo ravitseva. Ulkomaan valtakunnissa, joissa kaikista ihmisen elämään kuuluvista asioista tarkka vaari otetaan, on havaittu että lihan syöminen samassa mitassa on vähennyt kuin kaffeen nauttiminen on enennyt. Tässä on toinen todistus siitä että kaffeherneessä on samaa ainetta kuin lihassakin. Sentähden ei ulkomailla enään kaffeeta juodakkaan niinkuin täällä juhlallisena ja halullisena juomana, vaan sitä nautitaan ruokana, se on: sitä syödään melkein niinkuin meillä maitoa suuruspalan paineeksi. Ja sitä nauttivat tällä tavalla köyhimmätkin, työmiehet ja muut. Ei se sillen enää ole heille mikään herkku, vaan jokapäiväinen tarpeellinen ruoka. Tästä ehkä arvannee lukia kuinka juuri kaffeen nauttiminen on niissä valtakunnissa, joissa se on jokapäiväinen elatuksen aine. Tämä näkyy jo ulkopuoleltakin; sillä niissä paikkakunnissa on joka kolmannessa talossa kaffehuone, jossa ei ollenkaan muuta saa ostaa kuin kaffeeta ja jonkun palan sen viereen. Vaikka siis kaffe ei itsestänsä ole vahingollinen juojille, taitaa se kuitenki niinkuin kaikki muutkin nautitsemiset tulla vahingolliseksi ylöllisyyden tähden. Ei ole taivaan kannen alla sitä ainetta, terveellisintäkään, joka ei ylöllisesti nautittuna tulisi vahingolliseksi. Ja tietty asia on myös että mitä voimallisempi aine, sitä pikemmin taitaa se myös vahingoittaa. Senpätähden neuvoisimme omanki maamme kaffejuojia että he joisivat kaffeensa kuivan ruokapalansa paineeksi, niinkuin tekevät ulkomaillakin. Ei tosin siitä ole vahinkoa pelättävänä. Mutta toisaalta on kaffeen ja paloviinan sekoittaminen oikeana myrkkynä pidettävä, sillä molemmat jo yksinänsäkin ovat väkeviä ja voimallisia aineita. 

(...)

Tupakin nauttiminen on niinkuin kaikki muutkin uudet tavat saanut kärsiä vastuksia ja vainoja; mutta sillä oli myös puolustajansa ja levittäjänsä. Merkillinen on Englannin kuninkaan Jaakko I:sen pilakirja tupakin polttamista vastaan, joka vuonna 1619 tuli ilmi nimellä Misokapnos. Se on kirjoitettu keskustelemisen tapaan. Siinä sanoo hän kuinka ilkeä on että ymmärtäväiset ja valaistut ihmiset ottavat tapoja semmoisilta villikansoilta kuin Amerikan asuvaiset, että tupakin nautitseminen vahingoitsee terveyden, heikentää ruumiin voimat, kohmeluttaa järjen, tuo myötänsä riettauden ja tekee keskinäisen elämän rivoksi; ja että, jos tupakin polttaminen kasvaa kasvamistansa niinkuin se ruvennut on, vaimojen vihdoin myös täytyisi tupakkiin turvata koska he eivät muutoin jaksaisi löyhkäävien miestensä kanssa yhdessä elää. Ja hän päättää kirjansa seuraavilla kovilla sanoilla: 'Sentähden, o kansalaiset, jos teissä vielä on vähäkin häpyä, niin pankaat pois tuo hullu nautinto, jonka alku on hävyttömyys, joka tietämättömyydestä on tavaksi otettu, joka voiton vuoksi levitetään; nautinto, jolla Jumala vihoitetaan, ruumiin terveys hävitetään, kotoelämä katkerutetaan ja kansan arvo ulkona sekä kotona häväistään; nautinto, paha silmille ja vielä pahempi nenälle, aivoille vahingollinen ja keuhkoille kalvavainen; nautinto, jonka paksut, mustat savupilvet antaa oikean kuvauksen helvetin kaasusta." Mutta vaikka Jaakko todellakin oli tupakin vihollinen ja kielsi sen viljelemisen Englannissa, oli tämä kirja kuitenki enimmästä päästä pilkaksi kirjoitettu. Kuitenki sai se vastustelioita täydellä todella; sillä muutamat Jesuitat Puolan maalla kirjoittivat sitä vastaan kirjan Antimisokapnos. Ymmärrettävä on että kuningas Jaakko saarnasi kuuroille korville. Tupakin polttaminen Englannissa leveni levenemistänsä erinomaisesti ja vasta viimisen vuosisadan loppupuolella rupesi se joksikin vähenemään, koska ihmiset korkeammista säädyistä ei sitä enään pitäneet herrallisena vaan roistomaisena. Sitte on tupakin nautitseminen Englannissa paljo vähennyt ja nykyjään nähdään harvoin Englantilaiset polttavan. Joka siellä kaduilla kulkee, taitaa ainakin sanoa että kukin tupakkia polttavainen on muukalainen. Alhaisista säädyistä niinkuin työmiehet polttelevat vieläkin.

Toisaalta kirjoitti eräs Raphael Thorius vuonna 1628 kiitosvirren tupakin kunniaksi. Samaan aikaan tuomitsi Paavi Urban 8:sas ne pannaan, jotka kirkossa nuuskua tököttivät naamaansa."

(Gustaf Erik Eurén: Kaffe ja Tupakki. Lukemisia kansalle. N:o 46. Turussa, J. W. Lilja & Co:n kirjapainossa, 1855)

136. Älä lyö Löyttyä, osa 6

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131-132)

Löytty kuvittelee ja väittää, että tapa tai strategia, jolla oion edeltäjieni ja tutkijakollegoideni mielestäni virheellisiä käsityksiä, ”suorastaan edellyttää vihollisia.”

Kommentti 23. Löytyltä jää huomaamatta, että käsittelen monia kirjailijoita ja historiallisia konstellaatioita ja konfiguraatioita, jotka ovat jääneet edeltäjiltäni ja kollegoiltani huomaamatta ja hahmottamatta. Löytyn viholliskuvaprojektioon sovitettuna tämä tarkoittaa sitä, että suurimman osan kirjastani kuljen ei-kenenkään-maalla kohtaamatta ainoatakaan ”vihollista”.

Löytty huipentaa vihollisjeremiadinsa hupaisaan hyperbolaan: ”Valitettavasti vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan. Niinpä erään yhä virassa olevan professorin – jätän nimen mainitsematta – esittämät väitteet 'edustavat juuri sitä vastenmielistä tutkimuksellista perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Kritiikki XV [Syksy 2016], 80)

Kommenti 24. Löytty siteeraa tässäkin minua asiayhteydestä irrallaan eli tyypilliseen tapaansa. Tässä pitkä virke kokonaisuudessaan: ”Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut katteettomat väitteet voivat tuntua harmittomilta, mutta ne edustavat juuri sitä vastenmielistä perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Raukoilla rajoilla, 194) Löytyn siteeraamassa kohdassa kritiikin kohteena ovat siis professori Pirjo Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut L. Onervan Mirdja-romaania koskevat väitteet. Mirdja-luentaani liittyvä lyhyehkö Lyytikäis-kommentti on luettavissa tämän postauksen p.s.-osuudesta. Siihen sisältyy myös suosikki-idiomini, ”hajoava muoto”, tutkijan muotopuhtaan avuttomuuden kavaltava suomalaisen korvikenarratologian klassikko.    

Kommentti 25. Löytyn mukaan ”vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan.” Katsotaanpa, tässä muutama sitaatti: ”Kirjallisuudentutkijana on helppo olla samaa mieltä kuin Kai Laitinen (...)” (Raukoilla rajoilla, 11); ”Nummi vertailee Ahon syntaksia tajunnanvirtakirjallisuuden klassikkoteoksen, Edouard Dujardinin romaanin Les lauriers sont coupés (1887), syntaksiin ja toteaa lopulta sen mikä on jo kertalukemalla itsestään selvää (...)” (Raukoilla rajoilla, 154); ”H.K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva (...)” (Raukoilla rajoilla, 458); ”Saresma ja hänen siteeraamansa tutkijat ehdottavat monia uskottavia ja yhdessä vaikuttavia syitä suomalaisen lukemisen realismiin tai realistisuuteen painottuville arvostuksille.” (Raukoilla rajoilla, 583)         

Kommentti 26. On mielenkiintoista, että Löytty ei uskaltaudu mainitsemaan Lyytikäisen nimeä. En tiedä, onko syynä Lyytikäisen vaikutus- ja rahoitusvallan tai persoonallisuuden pelko, mielistely vai jokin muu alhainen motiivi, mutta Löytyn koominen korrektius (asiayhteyden piilottamiseen ja väärentämiseen yhdistettynä) herättää paitsi huomiota myös ikäviä kysymyksiä ja vielä ikävämpiä vastausvaihtoehtoja. 

… (spekulatiivinen jakso poistettu ja siirretty toiseen kirjoitukseen)...

”Yksittäisistä romaaneista esitetyt luonnehdinnat ovat kuitenkin useimmiten osuvia ja oivaltavia, mutta niiden esitystyylissä häiritsee arvoarvostelmien ehdottomuus. (…) Ilahduin esimerkiksi Teuvo Pakkalan arvon nostamisesta, osasihan tämä yhdistää 'sisäisen ja ulkoisen todellisuuden paremmin kuin edeltäjänsä tai aikalaisensa'.” (Löytty, 81)

Kommentti 27. Arvoarvostelmien ajoittainen ”ehdottomuus” ei näytä Löyttyä kuitenkaan häiritsevän silloin kun hän sattuu olemaan arvostelmasta samaa mieltä.  

Palaan vielä lopuksi Löytyn kompurointiin suomenkielisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monien Löytyn ristiriitaisten kommenttien takaa pilkottaa hänen orastava kiinnostuksensa transnationalistiseen (ylirajaiseen) ajatteluun, joka pyrkii kyseenalaistamaan kansallisten ja nationalististen lähtökohtien ensisijaisuutta kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Pahaksi onneksi tämä on jo tehty ja kenties vielä pahemmaksi onneksi pelkällä ideologisella transnationaalisuudella ei pitkälle päästä kirjallisuushistoriassa ja kirjallisuudentutkimuksessa, koska vaarana on jäädä helposti tai kätevästi jumiin, kiertämään tutkimusresursseja tuhlaten kehää ”kansalliseksi” suotta oletetun kirjallisuuden ympärille – vaikkapa tähän tapaan:

”Tekstissä ilmenevän jännitteisen dynamiikan avulla voi kuvata myös yleisemmin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia kirjallisuuden ja kansallisen väliseen suhteeseen, mikä ilmenee myös tämän kirjan kysymyksenasetteluissa. Kirjamme on osa kirjallisuuden ja kansakunnan välisistä kytköksistä käydyn neuvottelun pitkää jatkumoa, joka ei edelleenkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tavoitteemme on etsiä ja esitellä tapoja irtautua suomalaisen kirjallisuuden kansallisesta tulkintakehyksestä, eli hahmotella keinoja kansalliset rajaukset kyseenalaistavan – ylirajaisen – kirjallisuudentutkimuksen tekemiseen. Samalla jo kansallisen sisältyminen kirjamme nimeen, Kansallisen katveesta – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, paljastaa, että kansallinen on väistämättä elimellinen osa myös meidän lähestymistapaamme. Laurilan tavoin olemme kansallisessa kiinni sitä kyseenalaistaessammekin.” (Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä & Mikko Pollari: ”Johdanto.” Teoksessa Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, 2016, 9)

Täytyy kuitenkin myöntää, että Löytyllä on hetkensä. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Löytyn nöyristelevä epärehellisyys. Hänen täytyy väittää suomenkielisen proosan historiaani suomalaisen kirjallisuuden historiaksi, jotta voisi oman keppihevosensa selästä osoittaa ainoaa (itselleen) sallittua eli transnationalistista pakoreittiä muka-nationalistisesta kirjallisuushistoriasta. Tässä Löytty näyttäytyy ironiattomana oulipolaisen vitsin todentumana eli rottana, joka rakentaa itselleen käsitteellisen vankilan ja yrittää sitten avuttomasti vapauttaa itsensä sieltä. Toisin sanoen yksi monista eroistamme on siinä, että minua (sekä tutkijana että kirjailijana)  kiinnostaa kieli ilmaisullisena systeeminä ja kirjallisuus yleisinhimillisenä toimintana ja Löyttyä spekulatiivinen suomalaisuus ja siitä vapautuminen ylirajaisen ”kirjallisuudentutkimuksen” kautta. Lähemmäksi ikiliikkujan keksimistä lienee vaikea päästä.

P.S. "Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: 'Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja  tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva.  Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.' Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: 'Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä  on  historiallisesti  ja  esteettisesti  ontto  ja  ontuva.' (Raukoilla rajoilla, 192–193)

135. Toinen painos ja yksi vuoden kauneimmista kansista

Markus Pyörälän suunnittelema Raukoilla rajoilla -kansi palkittiin tänään yhtenä vuoden 2016 kauneimmista kansista Vuoden kaunein kirja -tapahtumassa. Vuoden toisen palkintoplakaattinsa mestari Pyörälä nappasi Heikki A. Kovalaisen Mädän elämän alkeet -romaanin graafisesta suunnittelusta. Tässä linkki vuoden 2016 kauneimmaksi katsottujen kirjaesineiden katalogiin: http://www.kauneimmatkirjat.fi/

Pari viikkoa sitten kuulin, että kirjastani otetaan toinen painos, joka ehkä on jo kaupoissa. Sain tilaisuuden korjata pari ennakoivan tekstinsyötön ihmettä kuten akronistikonin akrostikoniksi sivulla 11 ja pankinjohtajan sivulla 416 muotoon pankkiiriperheen, ja lisäksi, kiitos Anita Konkan, saatoin korjata Giden Vääränrahantekijöiden suomennosvuodeksi 1950 (sivulla 396). 

Lähdeluetteloon lisäsin yhden sieltä prosessin loppuvaiheen leikkaa- ja liitä -vaiheessa nolosti tipahtaneen artikkelin eli Timo Myllyntauksen “Luku- ja kirjoitustaito teollistuvassa Suomessa – tilastoharhako?” (Historiallinen Aikakauskirja 2/1991, 116–120).

Myllyntauksen artikkeli auttaa (muun ohella) korjaamaan tänä itsenäisyyden juhlavuonna miltei trumptwiitin lailla leviävän kuvitelman Suomesta lukemisen ikiaikaisena suurvaltana ankeita aikalaistodisteita vastaavaksi. Se on luettavissa ja ladattavissa täältä   http://www.academia.edu/1149890/Luku-ja_kirjoitustaito_teollistuvassa_Suomessa_-_tilastoharhako     

134. Lyhytkestoisen historian pitkäkestoinen tutkimattomuus (Tutkimuksen murros, osa 4)

Suomenkielistä fiktiivistä proosaa on kirjoitettu ja julkaistu noin 200 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa vain noin kahdeksaa sukupolvea (jos yhden sukupolven mitoittaa 25 vuodeksi), ja jos ajanlaskun aloittaa ensimmäisestä aikaa kestäneestä klassikosta eli Seitsemästä veljeksestä, niin ajallinen etäisyys nykyhetkeen supistuu enää kuudeksi sukupolveksi. Seitsemän sukupolvea sitten sanomalehdet alkoivat tarvita fiktiivistä proosaa palstantäytteeksi ja samalla vapauttaa kirjailijoita omakustantamisen ikeestä. Viisi sukupolvea sitten realismin kanonisoidut edustajat olivat jo kirjoittaneet realistiset pääteoksensa ja joko kuolemassa tai siirtymässä eteenpäin tai toisaalle. Ja vain neljä sukupolvea sitten suomenkielistä proosakirjallisuutta monipuolistanut ”nousukausi” katkesi veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen Suomi kääntyi yhden sukupolven ajaksi sisäänpäin ja yhteydet eurooppalaiseen kulttuurikehitykseen alkoivat katkeilla (niin että jäljet näkyvät vieläkin – hieman kuin perheväkivallan aiheuttama turvotus satavuotisjuhlameikin alla). Modernismin väärinkäsittämisen traditio alkoi toden teolla vasta kolme sukupolvea sitten, viimeisten kahden sukupolven aikana kirjoitetut vaikeat tai ”vaikeat” proosateokset ovat edelleen tutkimuksellisessa katveessa, ja noin yhden sukupolven aikana internetin yleistyminen ja digitaalinen painotekniikka ovat luoneet perusedellytykset suomenkielisen proosakirjallisuuden nykyiselle nousukaudelle.

Koska historia on noinkin lyhyt, on mahdollista kysyä, kuinka monta kiinnostavaa ja olennaisen tärkeää tutkimuskysymystä on enää avaamatta vaikkapa autonomian ajan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tähän liittyy metakysymys yhä niukentuvien tutkimusresurssien suuntaamisesta yksittäisen tutkijan ajallisten ja taloudellisten resurssien ulottumattomissa oleviin tutkimuskohteisiin, joihin keskittymällä saataisiin yhtäältä vastauksia kirjallisuushistoriallisiin peruskysymyksiin ja toisaalta luotua tarvittava perusta sellaiselle jatkotutkimukselle, jota aikaisemmin ei ole voinut (ainakaan uskottavasti) tehdä.

Neljä tällaista kohdetta nousee etsimättä mieleen. Jos halutaan saada jokseenkin lopullinen vastaus kysymykseen esiintyikö suomenkielisessä proosassa modernismia jo autonomian ajalla, niin viimeiset oljenkorret tai kääntämättömät kivet löytyvät Algot Untolan julkaisemattomasta tuotannosta. Jos halutaan selvittää suomenkielisen novellistiikan alkuvaiheet ja mm. sen genrejärjestelmän muotoutuminen, niin vastausta ei löydy, ellei noin vuosina 1845–1885 sanomalehdissä julkaistua lyhytproosaa oteta huomioon ja läpivalaista sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen keinoin. Ja jos esimerkiksi Franco Morettin harrastama määrällinen tutkimus saataisiin vähitellen otettua haltuun nykyisin jo digitoitua 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtiproosaa tutkimalla, niin hankitulla ammattitaidolla saattaisi saada nostettua näkyviin kiinnostavia kuvioita muistakin digitoiduista aineistoista. Ja jos valtiottoman ajan suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuuden kokonaiskuva kiinnostaa, niin siirtolaiskirjallisuus (etenkin amerikansuomalainen kirjallisuus) muodostaa kolmannen laajahkon tutkimuskohteen. Neljäs peruskysymys liittyy autonomian ajalla Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneen kehitysmaatasoisen luku- ja kirjoitustaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden lyhyt- ja pitkäkestoisiin keskinäisriippuvuuksiin.  

Proosahistoriani julkistamisesta on kohta kulunut seitsemän kuukautta ja käytännössä jokaisessa siihen liittyvässä puhe- tai keskustelutilaisuudessa (joista viimeinen on näillä näkymin lokakuussa 2017) osa näistä avoimista kysymyksistä on noussut esille. On ollut mielenkiintoista havaita, että edellä luonnostellut tutkimattomuudet hämmästyttävät sekä kiinnostuneita lukijoita että sellaisia kirjallisuudentutkijoita, joiden tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä tai fokus kotimaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolella, mutta tavallisemman kirjallisuuden tutkija hätääntyy helposti esittämään tekosyitä, puolustuspuheita tai projektioita ikään kuin tällainen jaettu sokeus olisi juuri hänen syynsä (ja rahoituksen hankkiminen juuri hänen vallassaan).

.                   

133. Pieniä välähdyksiä järjestelmän toimintaperiaatteista

Seuraavassa ajankuva kulissien takaa 1970-luvulta, eräänlaisena epilogina tämän pop-up-blogin Kustantamisen tähtihetkiä -sarjalle.   

”Kirjankustantajat olivat Paasikiven-Kekkosen kaudella käyneet samanlaisen ulkopoliittisen realismin koulun kuin muukin julkinen sana. Opit ikkunoiden särkemisestä ja maan etujen ajamisesta oli sisäistetty tehokkaan asennekasvatuksen avulla, jonka tavoitteena oli naapuriystävyyden turvaaminen. Tämä ’ojennusinstituutio’ oli kaiken kattava, se ulottui valtionpäämiesten ystävyydenjulistuksista ja ministereiden puheista lattiatason yleisönosastokirjoituksiin.

   Vaikuttajien piiri oli pieni. Samat henkilöt tapasivat SN-seuran hallintoelimissä, yhtiöiden johtokunnissa, eduskunnan käytävillä ja Tehtaankadun vastaanotolla. Oli helppoa epävirallisesti ja luottamuksellisesti välittää eteenpäin todellisia tai kuviteltuja huolia ja toivomuksia. Ei koskaan voinut tietää varmasti, oliko jokin viesti lähetetty Tehtaankadulta vai liikaintoisen puolue- tai järjestövirkailijan aivoista. Oli kuitenkin selvää, että lähetystön asianomaiset virkailijat olivat hyvin perillä Suomen kustannustoiminnasta ja eri kustantajien painoarvosta sekä tietenkin siitä mitä kirjoja julkaistiin.

   Tammen syntilista oli Tehtaankadun suunnasta katsottuna pitkä ja painava – Väinö Tanner, Arvo Tuominen, Yrjö Leino, joka julkaisemattomanakin hiersi suhteita, ja kaunokirjallisuudessa Pasternak, Koestler, Kuznetsov, Aksjonov, Ginzburg ja monet muut.  Tammea rasitti myös se, että yhtiö miellettiin sosiaalidemokraattiseksi, vaikka puolue ei koskaan omistanut ainoatakaan osaketta yhtiössä. 

(…)

Vielä siihen aikaan Tammessa oli käytäntönä, että johtokunta hyväksyi kustannettavat kirjat. Tämä päätösvalta on myöhemmin siirretty toimivalle johdolle, niin kuin useimmissa muissa kustantamoissa, mikä luonnollisesti helpottaa ja vapauttaa päätösprosessia. Vankileirien saariston tapauksessa johtokuntaa arvelutti taloudellisen riskin lisäksi se, että eräillä Tammen taustavoimilla oli idänkaupassa ajankohtaisia intressejä. Haka neuvotteli Kostamuksen ja Svetogorskin suururakoista ja OTK tytäryhtiöineen suurista vientikaupoista. Näihin neuvotteluihin ei haluttu häiriöitä yhden kirjan takia.

   Sisäpoliittiseen painostukseen sen sijaan suhtauduttiin tyynesti. Taistolaislehdistön hyökkäyksiin oli jo totuttu eikä masinoitua ’kansalaismielipidettä’ otettu täydestä. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijat ja Teeman hallitus esittivät sähkeitse, että kirjaa ei julkaistaisi, koska se ’vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä suhteita’.  Toivomus pantiin samaan nippuun SN-seuran ja rauhanjärjestöjen paikallisosastojen kirjeiden kanssa.

   Mutta miten vakavasti suhtautui asiaan maan ulkopoliittinen johto? Toimitusjohtaja sai tehtäväksi tehdä tiedusteluja. 

(…)

Pääministeri tuntui olevan hyvin perillä asiastani. Hän kertoi luottamuksellisesti, että Solzenitsynistä noussut häly oli maan johdossa koettu kiusalliseksi. Presidenttiin ja ulkoministeriöön oli Neuvostoliiton taholta otettu yhteyksiä, joiden takia presidentti oli pyytänyt pääministeriä puhumaan kustantajalle asiasta. (…) Lyhyen keskustelumme aikana pääministeri teki selväksi, että hän ei voi eikä halua käskeä eikä neuvoa. Jokainen ymmärtää että kirja voi aiheuttaa ongelmia; hän luottaa Tammen omaan harkintaan ja vastuuntuntoon. Päätös, hän korosti, oli kokonaan kustantajan. Loppuhuomautus vastaanoton päättyessä kuului sanatarkasti: ’Muista sitten, että tätä keskustelua ei ole koskaan käyty.’ Tyly toteamus ei antanut sijaa väärinkäsityksille. Mitä hyvänsä sanoisinkin, se oli etukäteen mitätöity. 

(…)

Miksi piti ylipäänsä mennä kysymään neuvoa? Luulen, että syynä oli silloisen ’maan tavan’ lisäksi Suomen kustannustoiminnan erikoisluonne. Kirjankustantajan asema on Suomessa aina ollut ’virallisempi’ kuin länsimaissa yleensä. Valtarakennelmaan kuuluminen on ollut etu siinä suhteessa, että se on lisännyt yleistä arvostusta, mutta samalla kertaa rasite, koska se on kasvattanut riippuvuutta.

   Usein siteeratussa puheessaan Kustantajaklubin kokouksessa toukokuussa 1971 ulkoministeri Väinö Leskinen totesi, että ’kustantajat joutuvat toimimaan mitä läheisimmissä kosketuksessa päivänpolitiikkaan’. Leskisen toteamus oli tarkoitettu varoitukseksi Hruštševin muistelmien aiheuttamassa konfliktissa, mutta se piti paikkansa laajemminkin. Ellei ollut oikeaa ’kosketusta päivänpolitiikkaan’, saattoi menettää vaikkapa tärkeät muistelmat tai rahakkaan painatussopimuksen.

   Riippuvuutta syntyi siis toiminnan tasolla eikä vain omistuksen kautta. Täysin riippumattomia ammattikustantajia ei Suomessa 1970-luvulla ollut ainoatakaan. Siitä johtui herkkäkuuloisuus ja valmius noudattaa valtakoneiston sääntöjä.”

(Jarl Hellemann: ”Tapaus Solzenitsyn”. Teoksessa Hellemann, Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, Otava, 1999, 248–269)                        

        

                 

132. Myötähäpeää ja auktoriteettiuskoa (Älä lyö Löyttyä 5)

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131)

Kommentti 20: Myötähäpeä. Löytty kertoo tuntevansa myötähäpeää siitä, että rinnastan Hyryn lestadiolaiseen marsuun korjatessani Kai Laitisen tekemää käsittämätöntä rinnastusta diplomi-insinööri Hyryn ja insinööri Robbe-Grillet'n välillä. Minä puolestani tunnen myötähäpeää niin taitamattomasta, tietämättömästä tai epärehellisestä tutkijasta, joka rinnastaa Hyryn ja Robbe-Grillet'n. Jos on valittava kolossaalisen virhetulkinnan ja sen ilkkuvan korjaamisen välillä, Löytty näemmä valitsee kolossaalisen virhetulkinnan.  Koska Hyry, Laitinen ja Robbe-Grillet ovat kuolleet, myös Löytyn tuntema, mielestäni hieman nekrofiilinen myötähäpeily, herättää minussa tutkijana myötähäpeää, koska Löytyn herkkyysposeeraus paljastaa vain hänen vankan uskonsa menneisyyden tutkija-auktoriteettien paradigmaattisiin erehdyksiin ja itsepintaisen halun jatkaa niiden tekemistä.  

Kommentti 21 (jatkoa edelliseen kommenttiin). Selvimmin tämä huono usko tai auktoriteettiusko näkyy tavassa, jolla hän reagoi siihen mitä kirjoitan esimerkiksi SKS:n toiminnasta tai Tuomas Anhavasta. Näin Löytty: ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei ole näemmä ollut missään vaiheessa tehtäviensä tasalla. Suomenkielisen modernismin kaanonia edustava Tuomas Anhava saa vastaanottaa monta iskua.” Siinä kaikki eikä sanankaan kommenttia saati vasta-argumenttia siihen mistä näitä ”instituutioita” kritisoin. Kirjani SKS:a käsittelevät osuudet perustuvat Irma Sulkusen ja Kai Häggmanin kirjoittamaan SKS:n historiaan enkä väitä, ettei SKS ole ollut missään vaiheessa ajan tasalla. SKS:n anti suomenkielisen proosan kehitykselle on vain ollut vähäisempää kuin voisi em. historiateoksia lukematta luulla. Ajallisesti viimeisin seikka, josta SKS:a kritisoin, on Kalevalan tietoinen ja laskelmoitu politisoiminen vasta itsenäistyneen maan propagandistisiin ja yltiönationalistisiin tarpeisiin – ja tästäkin on noin vuosisadan verran aikaa, joten ehkä Löytyn tutkimuksellinen kello jätättää pahemmin kuin osasin kuvitellakaan. 

Kommentti 22. Silloin kun Löytty on referoivinaan esittämiäni arvioita siteeraamalla hän klassisen epärehelliseen tapaan irrottaa lainauksen asiayhteyksistään. Tässä ensimmäinen esimerkki: ”Työväenkirjallisuutta tutkineen Raoul Palmgrenin seuraajien ’yksinkertaisuus on enimmäkseen löytänyt parinsa yhtä yksinkertaisissa teoksissa, joiden suhteen heidän tulkinnallisesta mielivallastaan ei ole ollut aivan kohtuutonta haittaa.” Jo lainauksen lähikontekstista selviää kuitenkin mistä on kysymys: 

”Isompi ja vielä vaikeampi kysymys on kuitenkin se, mitä työläiskirjallisuus on tai oli. Suomessa tutkimusalan kivijalan pystytti Raoul Palmgren väitöskirjallaan ja viidellä muulla kirjallaan (Joukkosydän I–II, 1965–1966,  ja Kapinalliset kynät I–III, 1983–1984).  Niiden käsittelemä historia päättyy kuitenkin jo vuoteen 1951 ja ne ovat sekä lähestymistavaltaan että teoreettiselta orientaatioltaan pahasti vanhentuneita, rajoittuneita ja ristiriitaisia. Palmgrenin jalanjäljissä kompuroineen Pertti Karkaman ja hänen kaltaistensa marxilaisten tutkijoiden sekä kirjallisuustieteellisesti että ideologisesti naiivi teema ja tendenssi -orientaatio ei ole tuonut parannusta tilanteeseen siitä huolimatta tai juuri siksi, että sen edustajien  yksinkertaisuus  on enimmäkseen löytänyt parinsa yhtä yksinkertaisissa teoksissa, joiden suhteen heidän tulkinnallisesta mielivallastaan ei ole ollut aivan kohtuutonta haittaa.                                          

   Palmgrenin viisiosaista työväenkirjallisuuden historiaa hallitsevat rajoittuneen ideologisesti tulkitut temaattiset painotukset. Kirjailijat on jaoteltu aitoihin työläiskirjailijoihin, käännynnäisiin ja sympatisoijiin, mikä jo kertoo siitä kuinka huteralla ja biografisella pohjalla hahmotus on.  Teosten puolestaan pitää käsitellä työläisten elämää ja suomalaista politiikkaa eikä oikeastaan mitään muuta ja tietenkin tehdä tämä poliittisesti mahdollisimman oikeaoppisella tavalla.  Tällainen lähestymistapa olisi ehkä ollut ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa vielä silloin kun työläiskirjallisuuden tutkimus tuli ensimmäisen kerran kunnolla ulos kaapista (Suomen ja Palmgrenin tapauksessa vasta 1960-luvulla), mutta kun samaan alkeellisuuteen turvaudutaan vielä 1980-luvun alussa julkaistuissa Kapinallisissa kynissä, niin tuloksena on jo pelkkää fraseologista paraatifarssia siitä huolimatta, että tuolloin eletään syvimmän neuvostogeriatrian naapurissa. 

   Käytännöllisesti katsoen Palmgrenin onni on, että hänen itsenäisyyden ajan työväen kirjallisuutta järjestelmällisesti käsittelevä historiansa päättyy jo vuoteen 1951.  Tuon ajankohdan jälkeenhän ja ennen kaikkea Viidan, Pekkasen, Linnan ja Salaman kulttuurisen legitimoinnin ansiosta ns. työläiskirjallisuus on ollut itsestään selvä osa suomalaista kirjallisuutta ja kirjallisuuden historiaa ja sen edustajia on tutkittu rikkaammin ja järkevämmin heppoisista heijastusteorioista vähitellen luopuen. Näin siis Palmgreniltä jäisi pelastettavaksi vain runsaat 50 vuotta kirjallisuushistoriaa, mutta Palmgrenia itseään ei pelasta mikään (siitä pitää jo Aronpuron Aperitiffin sensurointiyritys 1960-luvulla huolen, Palmgrenin tutkimuksen laadun lisäksi). Palmgrenin pohjatyön uudelleenkirjoitustyössä yksi ensimmäisiä vaatimuksia olisi erottaa toisistaan kirjalliset ansiot ja ideologiset painotukset ja yksi ensimmäisiä kysymyksiä se, kuinka pitkälle ja millä keinoin tämä on tai olisi mahdollista, jos sillä tarkoitetaan muuta kuin vain anakronistisista poliittisista arvostelmista luopumista.” (Raukoilla rajoilla, 215–216)

(jatkuu, mutta ei vielä ensi kerralla)

                                                                     

131. Älä lyö Löyttyä 4

(jatkoa postauksiin nro 124-126)

”Raukoilla rajoilla -teoksen kerronnallisia ratkaisuja tarkasteltaessa on helppo todeta, että sen kertoja näkyy ja kuuluu. Tuo kertojahahmo haluaa tehdä vaikutuksen laajalla asiantuntemuksellaan ja radikaaleilla – tai sellaisiksi väittämillään – mielipiteillä, muta vetää samalla maton pyrkimystensä alta pilkkaamalla aikaisempia kirjallisuushistorioita ja tutkijakollegoitaan tavalla, joka ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Tyylivalinta on sikäli sääli, että kirjasta olisi saanut sieltä täältä editoimalla ajatuksia herättävän ja ehdottoman tarpeellisen kurssikirjan yliopistollisiin kirjallisuudenopintoihin.” (Olli Löytty: "Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten". Kritiikki XV, Syksy 2016, 82)

Kommentti 15. Tässäkin sitaatissa Löytty turvautuu projektiiviseen keittiöpsykologiaan, jota joskus muinaisuudessa saatettiin kutsua intentioharhaksi. Sen enempää minä kirjailijana kuin proosahistoriani kertojahahmo tai kertojahahmot (Löytyn olisi kannattanut miettiä mahdollisuutta, että kertojia on useampi kuin yksi, mutta sellainenhan edellyttäisi jo perusnarratologian hallintaa) ei /eivät halua tehdä vaikutusta laajalla asiantuntemuksellaan (jos pitäisi Löytyn arvostelukykyä arvossa, niin voisin olla imarreltu siitä, että hän kokee asiantuntemukseni laajaksi) ja mitä radikalismiin tulee, en missään kohdassa väitä mielipiteitäni tai argumentaatiotani radikaaleiksi (vaikka ymmärrän hyvin, että ne Löytyn tiedollisesti ja taidollisesti kapeasta perspektiivistä voivat sellaiselta tuntua). (Varmemmaksi vakuudeksi ja huvin vuoksi kokoan tämän postauksen loppuun bonusraidaksi ne teokseni lauseet ja virkkeet, joihin sisältyy kirjainyhdistelmä radika).                        

Kommentti 16. Jos Löytty haluaa tutkailla panostani kirjallisuutta koskevaan tiedonmuodostukseen, niin hänen kannattaisi tutustua noin 500-sivuiseen tutkimukseeni Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory (Continuum/Bloomsbury, 2012), joka käsittelee mm. sitä millaiseksi teoskokonaisuutta, intertekstuaalisuutta ja kerrontaa koskevaa kirjallisuusteoriaa pitäisi laajentaa ja muokata, jotta se säilyttäisi erottelukykynsä ja selitysvoimansa myös paperimedian ulkopuolella. Näitä kysymyksiä globaaleilla areenoilla pohtivat tutkijat koen kollegoikseni enkä suinkaan kotimaisen kirjallisuuden kotikutoiset (ja perinteisen teoriavihamieliset) paradigmat sisäistäneitä tutkijoita, joilla on otsaa ehdottaa esimerkiksi sellaista kirjallisuuden ikiaikaista perusominaisuutta kuin monitulkintaisuutta postmodernismin määreeksi, olipa tällaisella ehdottelijalla sitten professuuri tai ei. Pidän akateemista keskustelua ja dialogia suuressa arvossa, mutta dialogi käy mahdottomaksi tilanteissa, jossa toinen osapuoli ei tunne keskustelun kohteena olevaa ilmiötä, suuntausta, teoriaa tai metodia.

Kommentti 17. Myönnän auliisti, että kirjoitan ajoittain pilkallisesti joistakin aikaisempiin kirjallisuushistorioihin sisältyvistä ristiriitaisuuksista ja suoranaisista virheellisyyksistä, mutta on silkkaa hyperkonformismia väittää, että tästä johtuen Raukoilla rajoilla ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Kun Löytty toisaalla arvostelussaan kirjoittaa, että ”Eskelisen analyysi on mielestäni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu”, näyttää siltä, että Löytty valitsee ristiriitatilanteessa sittenkin mieluummin konformistisen mielensäpahoittamisen kuin avoimuuden pätevälle ja tarpeelliselle analyysille. Mielestäni valinta on väärä ja häpeäksi tekijälleen, mutta kuten Trainspottingissa sanotaan: choose life.      

Kommentti 18. Löyttyä tuntuu vaivaavan samanlainen ykseyssyndrooma kuin mm. hänen tutkijakollegaansa Juhani Sipilää. Raukoilla rajoilla käyttää useampaa kuin yhtä tyyliä, mutta ehkä Löytty ei ole kouliutunut tällaisia pikku nyansseja havaitsemaan.

Kommentti 19. Siteeraamani kappaleen viimeisessä virkkeessä Löytyn tekopyhyys tihentyy. Hän ei ilmeisesti ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paljon käytetystä mahdollisuudesta, että jokin oppikirja tentitään soveltuvin osin. Uskon kyllä, että Löytty kykenisi toimittamaan kirjastani version, jossa hieman retroneukkutyyliset mustat palkit peittäisivät kaiken kritiikin, jonka kohdistan muutamaan kotimaisen kirjallisuuden tutkijaan, jotta hänen opiskelijaparkojensa sielunrauha ja auktoriteettiusko eivät vaarantuisi. 600-sivuisesta kirjastani olisi tuollaisen toimenpiteen jälkeenkin luettavissa arviolta runsaat 580 sivua. Sinänsä Löytyn ”säälittely” on paitsi turhaa myös opiskelijoita aliarvioivaa: kirjallisuudenopiskelijat tuskin lukevat pelkästään opintovaatimuksiin sisällytettyjä kirjoja ja jo nyt, puoli vuotta kirjani ilmestymisen jälkeen, näyttää siltä, että myös opiskelijat ovat kirjani löytäneet. Minun silmissäni Löytyn säälittely on hupaisaa myös siksi, että pyrkimyksiäni turhan arvuutellessaan hän ei edes huomaa harkita mahdollisuutta, että kokisin painajaismaiseksi tilanteen, jossa Löytyn kaltaiset ja tasoiset tutkijat yrittäisivät teokseni avulla opettaa suomenkielisen proosan historiaa.    

(jatkunee)

Tässä vielä lupaamani radikaalimiksaus r-sanat lihavoituna: Näihin vaarallisiin ajatuksiin liittyy myös Minna Canthin yhteiskunnallisesti radikaalein toiminta, Vapaita aatteita -lehden jaettu päätoimittajuus A.B. Mäkelän kanssa vuosina 1889–1890. /Suomenkielisessä kirjallisuudessa kirjalliselta tekniikaltaan Ahoa ja Pakkalaa alkeellisempi, mutta taistelukautensa ajatuksiltaan ja julistuksiltaan heitä verrattomasti radikaalimpi Minna Canth olisi tällaisen vertailun itseoikeutettu kirjallinen osapuoli, mutta journalismin puolelta ei sopivaa tai luontevaa rinnastuskohdetta ilmeisesti löydy, ellei sitten verrattaisi toisiinsa Canthin fiktioita ja lehtikirjoituksia. /Tätä hyvää määrittää ennen kaikkea Järnefeltin tolstoilainen individualismi, radikaali vaatimus maanomistusolojen uudistamisesta, seksuaalimoraalin pohdiskelu puhtauden oppeineen ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus./ Vuoden 1917 eduskunta sai viimein tehtyä päätöksen kunnallisvaalilain radikaalista muutoksesta eli siirtymisestä siinäkin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen./ Vuonna 1907 järjestettiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja kummankin sukupuolen vaalikelpoisuuteen perustuvat eduskuntavaalit, joiden jälkeen suomalaisen politiikan kartta näytti radikaalisti toisenlaiselta kuin säätyvaltiopäivien ja täydellisen harvainvallan aikana./ Toki tälläkin katkoksella on historiansa, mutta silti se on radikaalimpi kuin edeltäjänsä Volter Kilven 1900-luvun ensimmäisten vuosien romaanien aiheuttama hetkellinen siirtymä läpinäkyvän viestinnällisestä kielenkäytöstä itseisarvoisemman ilmaisun suuntaan. /Mikäli Haavikon ja Kekkosen näkemykset ja päätelmät tuntuvat vieläkin liian radikaaleilta, niin vaihtoehtoinen tulkinta vuodesta 1918 ja sen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle löytyy uusimmasta riippumattomasta historiantutkimuksesta, joka kykenee sijoittamaan tapahtumat laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiinsä ja irtautumaan aikaisempien vaikenijasukupolvien ja hyödyllisten idioottien tarkoitushakuisesta historiapolitiikasta: ”Jos jääkäriliike oli ollut avainkokemus itsenäisyysaktivismille, sisällissotaa seuranneet puhdistukset olivat keskeinen kokemus maailmansodan välisen ajan valkoisten radikaalien myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle.”/ ”Vuoden 1918 jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ottivat muiden muassa johdettavakseen sotasukupolven maailmansodassa ja sen väkivaltaisissa jälkiselvittelyissä radikalisoituneet entiset lapsisotilaat, puhdistusten puuhamiehet ja traumatisoituneet sodan puoliammattilaiset, jotka eivät enää kyenneet puhumaan muusta kuin ’kauniista tytöistä, lihavista sioista, viinasta ja ryssistä’.”/ Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikalismia, sen hyökkäävää idänpolitiikkaa ja monenlaisia salaliittolaisuuksia tutkineen Martti Ahdin (1987) mukaan itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten poliittista historiaa on ”liian painotetusti tutkittu toteutuneen vaihtoehdon, ns. parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän lähtökohdista.”/ Tästä seuraa muun muassa kirjallisuushistoriamme kannalta olennainen poliittisen kontekstin hahmotus: ”Autoritaarisen kehityksen mahdollisuus ja samalla suomalaisen oikeistoradikalismin voima ei missään vaiheessa – ei edes Lapuan liikkeen vuosina – perustunut sellaiseen joukkokannatukseen, joka olisi kilpaillut demokratian ehdoilla tapahtuneen poliittisen mielipiteenmuodostuksen kanssa. Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikaaleille – mutta mikä ehkä tärkeämpää – myös niille päätöksentekijöille ja poliittisille voimille (keskiryhmille ja vasemmistolle), jotka etenkin em. kriisitilanteissa kokivat parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän uhanalaiseksi, nämä olivat tuntuvasti selvempiä realiteetteja kuin monelle menneisyyden tarkkailijalle.”/ Muutettavat muuttaen sama arvio sopii SKP:n toimiin ns. vaaran vuosina 1940-luvun lopulla, jolloin Suomesta ei tullutkaan kansandemokratiaa, ja 1970-luvun taistolaisradikalismiin, jonka edustajista osa tuntui elävän vähintään toinen jalka miehityksen jälkeisen vallan uusjaon odotuksessa./ 1930-luvun ”oikeistoradikalismissa” ja 1970-luvun ”vasemmistoradikalismissa” on myös paljon yhteisiä piirteitä: vahvempaan ja hyökkääjään samaistuminen, reaktionmuodostukseen perustuva sukupolvikapina, voiman korostaminen, humanismin, demokratian, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden avoin halveksunta, opportunistinen ja ennakoiva asettuminen oletetun voittajan puolelle, yksinkertainen ideologia ja sitä säestävä vaistoja tai tieteellisyyttä korostava pseudofilosofia, joka tekee tietoisuudesta ja sen tutkimisesta pseudobiologisista tai muista ideologisista syistä tarpeetonta, heikko kyky sietää epävarmuutta ja monimuotoisuutta sekä kulttuuritoimijoilla taiteellinen vanhakantaisuus ja tarve puolustautua ajankohdan uusia virtauksia vastaan./ Hän oli monarkisti ja oikeistoradikaali vuosina 1918–1919./ Älyllisesti virkeä ja omatoiminen työväenliikkeen kulttuuri oli suurimmaksi osaksi teloitettu pois viimeistään valkoisten voittoa seuranneissa järjestelmällisissä pitäjäkohtaisissa puhdistuksissa, joiden kohteeksi joutuneilla ihmisillä oli useimmiten syntilistallaan vain aktiivinen vakaumus ja valistunut tai radikaali mieli, joka koettiin uhkaksi raaoin ja laittomin keinoin palautettavalle ”laille ja järjestykselle”. Sodan seurauksena osa työväenliikkeestä radikalisoitui vielä lisää, SKP perustettiin hävityn sisällissodan jälkeen Pietarissa vuonna 1918 ja viimeistään siitä lähtien Neuvostoliiton sitkeä olemassaolo loi voittajien mielessä uhan sisällissodan uusiutumisesta juuri sellaisessa muodossa kuin se heidän propagandan turvottamassa mielikuvituksessaan oli jo kerran käyty./ Toki Ranskalla ja Suomella on eronsa ja erilaiset rintamalinjat kirjailijakunnan ja sivistyneistön sisällä suhteessa kansallissosialismiin ja Hitlerin Saksaan, mutta on hieman kivuliasta tajuta, että Paavolaisen empivä ehkä edustaa suomalaisen sivistyneistön todellisuudessa radikaalimpaa epäilevyyttä ja kriittistä torjuvuutta kuin useiden muiden opportunistisen intomielinen kyllä./ Synkästä yksinpuhelusta käy myös ilmi, että jotkin Suomalais-saksalaisen Seuran johtohenkilöt onnistuivat aikoinaan potkimaan Paavolaisen pois Travemünde Rundista ja aiheuttamaan hänelle myös porttikiellon Kolmanteen valtakuntaan, koska pitivät Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjaa liian radikaalina./ Suomen Kustannusyhdistys pysyi vaiti ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja (1958–1966) ja everstiluutnantti evp. Martti Santavuori ehdotti jopa valtiollisen sensuurin käyttöönottoa hänen mielestään moraalittomien ja pornografisten kaunokirjallisten teosten julkaisemisen estämiseksi ja radikalismin suitsimiseksi./ Yksinkertaisen ja hieman akrostisen barokkirunouden tasoisen kuriositeetin tästä kertakäyttöergodisesta ”korttipakkakirjasta” tekevät sen suppeus (10 lyhyellä fragmentilla on vaikea saada luotua laadullisesti toisistaan radikaalisti poikkeavia polkuja tekstin halki), eri lukujärjestysten motivoimattomuus, fragmenttien samankaltaisuus ja osin se, ettei Säisä jatkanut ideansa kehittelyä (sama koskee monia muitakin antologian kirjoittajia). / Hannu K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva, mutta kokeelliseksi romaaniksi teosta on vaikea väittää, ellei ole sisäistänyt esteettisesti ja poliittisesti kyseenalaista radikaalikuvitelmaa kollaasista. / Surkuhupaisasti Palmgrenin takaperoinen asennoituminen kavaltaa sen, ettei hän tunne kollaasin historiaa maailmansotien välisen ajan radikaalin vasemmistolaisesti orientoituneessa eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa kirjallisuudessa ja journalismissa, mutta samalla hänen sensuurihaluinen lukutaidottomuutensa viittaa suomalaisessa kontekstissa myös eteenpäin eli 1970-luvun pimeimpään taistolaisuuteen. / 1960-luvun osallistuvaan retoriikkaan sopi hyvin ajatus, että kollaasissa ”todellisuus” tai sieltä peräisin olevat sepitteelle ja taiteelle vieraat elementit tuodaan keskeiseksi osaksi ”radikaalia” tai ”kriittistä” teosta./ Tämä oletus sopi hyvin ja arvattavasti kollaasia paremmin 1960-luvun jälkipuolen poliittisen radikalismin vaatimuksiin ja oletuksiin, koska dokumenttiromaanit asettuivat tai ne asetettiin vastakkain fiktiivisten romaanien kanssa eikä niihin toisaalta sisältynyt kirjailijan valitsemaa helposti sattumanvaraiselta ja yhdentekevältä vaikuttavaa materiaalia, jonka lukeminen jopa 1960-luvun infoähkyn vallitessa saattoi vaatia yllättävän hyviä perusteita. Näin siis dokumenttiromaani olisi paitsi poliittisesti korrektimpi (eli välttyisi helpommin kokeellisuutta, estetismiä ja formalismia koskevilta syytöksiltä) myös esteettisesti ”radikaalimpi” kuin kollaasiromaani hylätessään sekä kirjailijan sepittämän fiktiivisen todellisuuden että tämän sen jatkoksi tai täydennykseksi leikkaaman ja liimaaman helposti motivoimattomalta tuntuvan ei-fiktiivisen materiaalin./ 1960-luvulla Väinö Kirstinä esitteli ohuen siivun avantgardea dadasta lettrismiin, mutta ei kovin hyvin eikä perusteellisesti, ja jopa kollaasia luultiin hetken aikaa radikaaliksi ja avantgardistiseksi keinoksi./  Ensyklopedia ei ristiviitteistään huolimatta rakenna yhtä fiktiivistä maailmaa, jonka läpi lukija kulkisi erilaisia polkuja pitkin kuten Kasaarisanakirjassa; se on hauskempi, sivistyneempi, monikulttuurisempi ja vivahteikkaampi kuin Bataillen teos eikä sitä rasita pseudoradikaali ideologia kuten Okopenkon romaania.