Grönstrandin arvostelun toinen osio on nimeltään Paluu menneisyyteen. Se alkaa kirjoittajalleen tyypillisen yksiulotteisella ja ennakkoluuloisella käsityksellä kirjallisuushistoriasta: ”Eskelisen kirjallisuushistorialla on ansionsa, mutta silti ei voi välttyä ajatukselta, että kirjallisuushistorian kirjoittamisessa kuljetaan myös taaksepäin. Raukoilla rajoilla huokuu sellaista aikaa, jolloin kirjallisuushistoria oli yhden miehen näkemyksen juhlaa ja kirjallisuuden ukonvirtaa kirjailija kerrallaan avaavaa. Monologivaikutelmaa lisää se, että esimerkiksi sellaiset aikaisemmat kirjallisuushistoriat kuin Sain roolin johon en mahdu (1989), Suomen kirjallisuushistoria (1999) ja Suomen nykykirjallisuus (2013) ohitetaan vain lyhyenlännällä maininnalla.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)
Kommentti 4. Ehkä Grönstrand pitää taaksepäin kulkemisesta (hänen vähän siteerattu väitöskirjansahan käsitteli 1840-luvun ruotsinkielisiä romaaneja eli vaikeustasoltaan varsin vaatimatonta hengenravintoa) tai hänen koordinaattinsa ovat muuten vain sekaisin, koska hänen lopputulemansa on kuitenkin se, että ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.” Grönstrand ei liioin tunnu hahmottavan eroa Suomen kirjallisuushistorian ja Suomalaisen kirjallisuuden historian kaltaisten "kokonaishistorioiden" ja proosahistoriani kaltaisten "osittaishistorioiden" välillä arvioidessaan yksiulotteisen (eteenpäin/taaksepäin) historiankäsityksensä avulla sitä mitä pitää yhdelle kirjallisuushistorioitsijalle sopivana toimintasäteenä.
Kommentti 5. Suosittelen Grönstrandille (kuten muillekin) Steven Mooren kaksiosaista romaanikirjallisuuden globaalihistoriaa The Novel. An Alternative History (2010; 2013) massiivisen todistusvoimaisena näyttönä siitä, että yhden kirjoittajan kirjallisuushistorioiden aika on kaikkea muuta kuin ohi.
Kommentti 6. Sekä yhden että useamman kirjoittajan kirjallisuushistoriat voivat niin onnistua kuin epäonnistua, sillä kummassakin on omat riskinsä – kirjoittajaryhmien osalta esimerkiksi koordinaation puute, kollegiaalinen hymistely, jaetut ideologiset ennakkokäsitykset ja muut sokeat pisteet sekä selitysvoimansa menettäneisiin, mutta arvovallalla silattuihin paradigmoihin tarrautuminen. Olen suhteellisen kovasanaisesti arvioinut ryhmätyönä tehtyjen Suomen kirjallisuushistorian ja Suomen nykykirjallisuuden puutteita ja virheellisyyksiä pitkissä arvosteluissani (”Ei laaksoa, ei kukkulaa”, Nuori Voima 3/2000, 32-35, ja ”Myötähäpeää ja vastakaanonia. Suomen nykykirjallisuus kadonnutta aikaa etsimässä”, Kritiikki XI [syksy 2014], 95–101). Harkitsin hetken niiden sisällyttämistä liitteinä proosahistoriaani, mutta luovuin ajatuksesta mm. siksi, että pidin sitä turhana riidanhaastamisena (ja arvosteluhan on lopulta pelkkä arvostelu). Mea maximum culpa.
Kommentti 7. Tuntemuksissaan, vaikutelmissaan, ja ennakkokäsityksissään kovin mielellään rypevän ja niistä vaivalloisesti irtipyristelevän Grönstrandin olisi kaikesta huolimatta pitänyt kyetä huomaamaan, että siteeraan hyväksyvään, ellen peräti nallepuhpositiiviseen, sävyyn Mika Hallilan metafiktiota ja Tuija Saresman suomalaisen lukemisen kulttuureita Suomen nykykirjallisuudessa käsitteleviä artikkeleita. Jälkimmäinen on jopa ratkaisevan tärkeä siinä miten suomalaisen lukemisen historiaa hahmotan (ja sekin käy tekstistäni ilmi).
Kommentti 8. Mainion, joskin surullisen esimerkin siitä, että myös naiset ja jopa naiskollektiivitkin voivat epäonnistua kirjallisuushistorian kirjoittamisessa tarjoaa Maria-Liisa Nevalan luotsaama ja kokoama kirjoittajaryhmä teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Harmittavasti epäonnistuminen tihentyy juuri sellaisten kirjailijoiden ja teosten kohdalla, joiden avulla olisi voinut kirjoittaa 1900-luvun suomalaisen proosakirjallisuuden historian ukonvirtaa uusiksi. Tässä siitä proosahistoriaani sisältyvä lyhyenläntä esimerkki: ”Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): 'Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös Sinikka Kallio-Visapään (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin. Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.' (Sain roolin johon en mahdu, 336) Ei siis ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.” (Raukoilla rajoilla, 404–405) Ehkäpä olisi kannattanut hieman avata Kallio-Visapään ”modernin romaanikokeilun” luonnetta sisältöreferaatin sijasta ja päästä näkemään Kolme vuorokautta sodanjälkeisen modernistisen proosan aloituksena. Samanlaiset tutkijoiden taidottomuudesta kielivät painotusvirheet kertautuvat yhä uudestaan suomalaisissa kirjallisuushistorioissa ja johtavat siihen, että kompositioltaan moniulotteiset, vaikeat tai vaikeaksi koetut tekstit rajautuvat säännönmukaisesti ulos kirjallisuushistoriasta.
Kommentti 9. Jos Grönstrand olisi vaivautunut edes selailemaan edeltäjiäni, hän olisi ehkä huomannut, etteivät nekään keskustele keskenään kuin implisiittisesti (eli historiallisten hahmotustensa eroissa). Esimerkiksi Kai Laitinen mainitaan kyllä usein Suomen kirjallisuushistorian sivuilla, mutta esipuheen kohteliasta mainintaa lukuun ottamatta muissa rooleissa (kuten kriitikkona, Parnasson päätoimittajana ja kulttuurisuhteiden vaalijana) kuin kirjallisuushistorioitsijana. Tälle kirjallisuushistoriagenren ominaisuudelle on helposti ymmärrettävät pragmaattiset syynsä. Jos olisin keskittynyt edeltävien kirjallisuushistorioiden ja niitä tukevan tutkimuksen arviointiin ja kritiikkiin, niin olisin saanut nopeasti aikaiseksi 600-sivuisen teoksen, mutta se ei olisi enää ollut suomenkielisen proosakirjallisuuden historia.
(jatkuu)
