Seuraavassa ajankuva kulissien
takaa 1970-luvulta, eräänlaisena epilogina tämän pop-up-blogin Kustantamisen
tähtihetkiä -sarjalle.
”Kirjankustantajat olivat
Paasikiven-Kekkosen kaudella käyneet samanlaisen ulkopoliittisen realismin
koulun kuin muukin julkinen sana. Opit ikkunoiden särkemisestä ja maan etujen
ajamisesta oli sisäistetty tehokkaan asennekasvatuksen avulla, jonka
tavoitteena oli naapuriystävyyden turvaaminen. Tämä ’ojennusinstituutio’ oli
kaiken kattava, se ulottui valtionpäämiesten ystävyydenjulistuksista ja ministereiden
puheista lattiatason yleisönosastokirjoituksiin.
Vaikuttajien piiri oli
pieni. Samat henkilöt tapasivat SN-seuran hallintoelimissä, yhtiöiden
johtokunnissa, eduskunnan käytävillä ja Tehtaankadun vastaanotolla. Oli helppoa
epävirallisesti ja luottamuksellisesti välittää eteenpäin todellisia tai
kuviteltuja huolia ja toivomuksia. Ei koskaan voinut tietää varmasti, oliko
jokin viesti lähetetty Tehtaankadulta vai liikaintoisen puolue- tai järjestövirkailijan
aivoista. Oli kuitenkin selvää, että lähetystön asianomaiset virkailijat olivat
hyvin perillä Suomen kustannustoiminnasta ja eri kustantajien painoarvosta sekä
tietenkin siitä mitä kirjoja julkaistiin.
Tammen syntilista oli Tehtaankadun
suunnasta katsottuna pitkä ja painava – Väinö Tanner, Arvo Tuominen, Yrjö
Leino, joka julkaisemattomanakin hiersi suhteita, ja kaunokirjallisuudessa
Pasternak, Koestler, Kuznetsov, Aksjonov, Ginzburg ja monet muut. Tammea rasitti myös se, että yhtiö miellettiin
sosiaalidemokraattiseksi, vaikka puolue ei koskaan omistanut ainoatakaan
osaketta yhtiössä.
(…)
Vielä siihen aikaan
Tammessa oli käytäntönä, että johtokunta hyväksyi kustannettavat kirjat. Tämä
päätösvalta on myöhemmin siirretty toimivalle johdolle, niin kuin useimmissa
muissa kustantamoissa, mikä luonnollisesti helpottaa ja vapauttaa
päätösprosessia. Vankileirien saariston tapauksessa johtokuntaa arvelutti
taloudellisen riskin lisäksi se, että eräillä Tammen taustavoimilla oli
idänkaupassa ajankohtaisia intressejä. Haka neuvotteli Kostamuksen ja Svetogorskin
suururakoista ja OTK tytäryhtiöineen suurista vientikaupoista. Näihin neuvotteluihin
ei haluttu häiriöitä yhden kirjan takia.
Sisäpoliittiseen
painostukseen sen sijaan suhtauduttiin tyynesti. Taistolaislehdistön hyökkäyksiin
oli jo totuttu eikä masinoitua ’kansalaismielipidettä’ otettu täydestä.
Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijat ja Teeman hallitus esittivät
sähkeitse, että kirjaa ei julkaistaisi, koska se ’vahingoittaa Suomen ja
Neuvostoliiton ystävällisiä suhteita’.
Toivomus pantiin samaan nippuun SN-seuran ja rauhanjärjestöjen paikallisosastojen
kirjeiden kanssa.
Mutta miten vakavasti suhtautui
asiaan maan ulkopoliittinen johto? Toimitusjohtaja sai tehtäväksi tehdä tiedusteluja.
(…)
Pääministeri tuntui
olevan hyvin perillä asiastani. Hän kertoi luottamuksellisesti, että
Solzenitsynistä noussut häly oli maan johdossa koettu kiusalliseksi. Presidenttiin
ja ulkoministeriöön oli Neuvostoliiton taholta otettu yhteyksiä, joiden takia
presidentti oli pyytänyt pääministeriä puhumaan kustantajalle asiasta. (…)
Lyhyen keskustelumme aikana pääministeri teki selväksi, että hän ei voi eikä
halua käskeä eikä neuvoa. Jokainen ymmärtää että kirja voi aiheuttaa ongelmia;
hän luottaa Tammen omaan harkintaan ja vastuuntuntoon. Päätös, hän korosti, oli
kokonaan kustantajan. Loppuhuomautus vastaanoton päättyessä kuului
sanatarkasti: ’Muista sitten, että tätä keskustelua ei ole koskaan käyty.’ Tyly
toteamus ei antanut sijaa väärinkäsityksille. Mitä hyvänsä sanoisinkin, se oli
etukäteen mitätöity.
(…)
Miksi piti ylipäänsä
mennä kysymään neuvoa? Luulen, että syynä oli silloisen ’maan tavan’ lisäksi
Suomen kustannustoiminnan erikoisluonne. Kirjankustantajan asema on Suomessa
aina ollut ’virallisempi’ kuin länsimaissa yleensä. Valtarakennelmaan
kuuluminen on ollut etu siinä suhteessa, että se on lisännyt yleistä arvostusta,
mutta samalla kertaa rasite, koska se on kasvattanut riippuvuutta.
Usein siteeratussa
puheessaan Kustantajaklubin kokouksessa toukokuussa 1971 ulkoministeri Väinö Leskinen
totesi, että ’kustantajat joutuvat toimimaan mitä läheisimmissä kosketuksessa
päivänpolitiikkaan’. Leskisen toteamus oli tarkoitettu varoitukseksi Hruštševin
muistelmien aiheuttamassa konfliktissa, mutta se piti paikkansa laajemminkin.
Ellei ollut oikeaa ’kosketusta päivänpolitiikkaan’, saattoi menettää vaikkapa
tärkeät muistelmat tai rahakkaan painatussopimuksen.
Riippuvuutta syntyi siis
toiminnan tasolla eikä vain omistuksen kautta. Täysin riippumattomia ammattikustantajia
ei Suomessa 1970-luvulla ollut ainoatakaan. Siitä johtui herkkäkuuloisuus ja
valmius noudattaa valtakoneiston sääntöjä.”
(Jarl Hellemann: ”Tapaus
Solzenitsyn”. Teoksessa Hellemann, Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia
kirjallisuuden reunalta, Otava, 1999, 248–269)
