Suomenkielistä fiktiivistä proosaa on kirjoitettu ja julkaistu noin 200 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa vain noin kahdeksaa sukupolvea (jos yhden sukupolven mitoittaa 25 vuodeksi), ja jos ajanlaskun aloittaa ensimmäisestä aikaa kestäneestä klassikosta eli Seitsemästä veljeksestä, niin ajallinen etäisyys nykyhetkeen supistuu enää kuudeksi sukupolveksi. Seitsemän sukupolvea sitten sanomalehdet alkoivat tarvita fiktiivistä proosaa palstantäytteeksi ja samalla vapauttaa kirjailijoita omakustantamisen ikeestä. Viisi sukupolvea sitten realismin kanonisoidut edustajat olivat jo kirjoittaneet realistiset pääteoksensa ja joko kuolemassa tai siirtymässä eteenpäin tai toisaalle. Ja vain neljä sukupolvea sitten suomenkielistä proosakirjallisuutta monipuolistanut ”nousukausi” katkesi veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen Suomi kääntyi yhden sukupolven ajaksi sisäänpäin ja yhteydet eurooppalaiseen kulttuurikehitykseen alkoivat katkeilla (niin että jäljet näkyvät vieläkin – hieman kuin perheväkivallan aiheuttama turvotus satavuotisjuhlameikin alla). Modernismin väärinkäsittämisen traditio alkoi toden teolla vasta kolme sukupolvea sitten, viimeisten kahden sukupolven aikana kirjoitetut vaikeat tai ”vaikeat” proosateokset ovat edelleen tutkimuksellisessa katveessa, ja noin yhden sukupolven aikana internetin yleistyminen ja digitaalinen painotekniikka ovat luoneet perusedellytykset suomenkielisen proosakirjallisuuden nykyiselle nousukaudelle.
Koska historia on noinkin lyhyt, on mahdollista kysyä, kuinka monta kiinnostavaa ja olennaisen tärkeää tutkimuskysymystä on enää avaamatta vaikkapa autonomian ajan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tähän liittyy metakysymys yhä niukentuvien tutkimusresurssien suuntaamisesta yksittäisen tutkijan ajallisten ja taloudellisten resurssien ulottumattomissa oleviin tutkimuskohteisiin, joihin keskittymällä saataisiin yhtäältä vastauksia kirjallisuushistoriallisiin peruskysymyksiin ja toisaalta luotua tarvittava perusta sellaiselle jatkotutkimukselle, jota aikaisemmin ei ole voinut (ainakaan uskottavasti) tehdä.
Neljä tällaista kohdetta nousee etsimättä mieleen. Jos halutaan saada jokseenkin lopullinen vastaus kysymykseen esiintyikö suomenkielisessä proosassa modernismia jo autonomian ajalla, niin viimeiset oljenkorret tai kääntämättömät kivet löytyvät Algot Untolan julkaisemattomasta tuotannosta. Jos halutaan selvittää suomenkielisen novellistiikan alkuvaiheet ja mm. sen genrejärjestelmän muotoutuminen, niin vastausta ei löydy, ellei noin vuosina 1845–1885 sanomalehdissä julkaistua lyhytproosaa oteta huomioon ja läpivalaista sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen keinoin. Ja jos esimerkiksi Franco Morettin harrastama määrällinen tutkimus saataisiin vähitellen otettua haltuun nykyisin jo digitoitua 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtiproosaa tutkimalla, niin hankitulla ammattitaidolla saattaisi saada nostettua näkyviin kiinnostavia kuvioita muistakin digitoiduista aineistoista. Ja jos valtiottoman ajan suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuuden kokonaiskuva kiinnostaa, niin siirtolaiskirjallisuus (etenkin amerikansuomalainen kirjallisuus) muodostaa kolmannen laajahkon tutkimuskohteen. Neljäs peruskysymys liittyy autonomian ajalla Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneen kehitysmaatasoisen luku- ja kirjoitustaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden lyhyt- ja pitkäkestoisiin keskinäisriippuvuuksiin.
Proosahistoriani julkistamisesta on kohta kulunut seitsemän kuukautta ja käytännössä jokaisessa siihen liittyvässä puhe- tai keskustelutilaisuudessa (joista viimeinen on näillä näkymin lokakuussa 2017) osa näistä avoimista kysymyksistä on noussut esille. On ollut mielenkiintoista havaita, että edellä luonnostellut tutkimattomuudet hämmästyttävät sekä kiinnostuneita lukijoita että sellaisia kirjallisuudentutkijoita, joiden tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä tai fokus kotimaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolella, mutta tavallisemman kirjallisuuden tutkija hätääntyy helposti esittämään tekosyitä, puolustuspuheita tai projektioita ikään kuin tällainen jaettu sokeus olisi juuri hänen syynsä (ja rahoituksen hankkiminen juuri hänen vallassaan).
.
