(jatkoa edellisiin postauksiin)
”Oman erityisen huomion saa esimerkiksi (…) Eskelisen myöhäismoderniksi kutsuma aika 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)
Kommentti 20. Myöhäismodernismi ei proosahistoriassani ole perioditermi ja tämä käy erinomaisen selväksi jo Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanin käsittelyn yhteydessä: ”Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.” (Raukoilla rajoilla, 476)
”Myös postmodernismin aika on luotauksen kohteena, ja hyvä niin. 1980-luvulla ilmestyi paljon teoksia, jotka irrottautuivat aiemmasta kirjallisuuden traditiosta ja jäsensivät nykyhetkeä ennen kokemattomilla tavoilla. On helppo olla samaa mieltä Eskelisen kanssa siitä, että tämä aika ansaitsee tulla paljon tarkemman tutkimuksen kohteeksi kuin mitä se toistaiseksi on ollut. Omassa analyysissaan Eskelinen nostaa esiin muiden muassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman (1985), Hans Selon Pilvihippiäisen (1985) ja Marjaana Jäntin Amorfiaanan (1986).”
Kommentti 21. Postmodernismikaan ei ole teoksessani mikään aikamääre tai perioditermi eikä postmodernismi ole jokin ”ennen kokematon tapa jäsentää nykyhetkeä.” Kuin todisteeksi tietämättömyydestään Grönstrand kirjoittaa väärin sekä Selon romaanin nimen (se on Pilvihipiäinen eikä Pilvihippiäinen) ja Amorfiaanan kirjoittajan nimen (se on Mariaana eikä Marjaana Jäntti). Toisin kuin Grönstrandin arvostelun perusteella voisi kuvitella, Raukoilla rajoilla ei pääty 1980-luvun postmodernismiin. Teokseni viimeinen luku on nimeltään Modernismin jälkeen ja se käsittelee postmodernismin lisäksi muun muassa ergodista, käsitteellistä ja proseduraalista proosaa ja spekulatiivista fiktiota. Toivon kommenttien puutteen johtuvan siitä, että Grönstrand ymmärsi 1980-luvulle tultaessa kulkeneensa jo aivan liian pitkään itselleen aivan liian vaikeassa ja vieraassa kirjallisessa maailmassa.
Arvostelunsa loppukaneetissa Grönstrand palaa nyrpeään moralismiinsa ja toivoo turhia: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten tämä tieto löytää kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Suomalaisen kirjallisuuden historiaa luotaavan teoksen arvoa ei mitata siitä kirjoitettujen kritiikkien määrässä – tai niihin tuotettujen vastineiden terävyydessä. Tohdin veikata, että kirjan tahditon piikikkyys, asiaton pauhu ja puhina estävät monia kirjallisuusammattilaisia tutustumasta Eskelisen näkemyksiin ja kehittämästä niitä edelleen.”
Kommentti 22. Kirjani toisesta painoksesta ja kirjastovarausten määrästä päätellen Grönstrandin veikkaus meni pieleen ja Raukoilla rajoilla on jo saavuttanut kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Ja jos joitakin kuolleita sieluja menetänkin, niin he ovat juuri niitä, joilla ei ole pienimpiäkään edellytyksiä kehittää näkemyksiäni edelleen.
Kommentti 23. Jos taitamattomaan, mutta arvo- ja vaikutusvallalla silattuun tai ulkokullattuun kotimaiseen kirjallisuudentutkimukseen kohdistuva ajoittainen piikikkyys ja puhina pelottavat, niin kirjallisuusammattilaisen (tai sellaiseksi itseään luulottelevan tai kasvattavan) ei ehkä kannattaisi rakentaa teoriataloaan oljista.
