”Raukoilla rajoilla -teoksen kerronnallisia ratkaisuja tarkasteltaessa on helppo todeta, että sen kertoja näkyy ja kuuluu. Tuo kertojahahmo haluaa tehdä vaikutuksen laajalla asiantuntemuksellaan ja radikaaleilla – tai sellaisiksi väittämillään – mielipiteillä, muta vetää samalla maton pyrkimystensä alta pilkkaamalla aikaisempia kirjallisuushistorioita ja tutkijakollegoitaan tavalla, joka ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Tyylivalinta on sikäli sääli, että kirjasta olisi saanut sieltä täältä editoimalla ajatuksia herättävän ja ehdottoman tarpeellisen kurssikirjan yliopistollisiin kirjallisuudenopintoihin.” (Olli Löytty: "Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten". Kritiikki XV, Syksy 2016, 82)
Kommentti 15. Tässäkin sitaatissa Löytty turvautuu projektiiviseen keittiöpsykologiaan, jota joskus muinaisuudessa saatettiin kutsua intentioharhaksi. Sen enempää minä kirjailijana kuin proosahistoriani kertojahahmo tai kertojahahmot (Löytyn olisi kannattanut miettiä mahdollisuutta, että kertojia on useampi kuin yksi, mutta sellainenhan edellyttäisi jo perusnarratologian hallintaa) ei /eivät halua tehdä vaikutusta laajalla asiantuntemuksellaan (jos pitäisi Löytyn arvostelukykyä arvossa, niin voisin olla imarreltu siitä, että hän kokee asiantuntemukseni laajaksi) ja mitä radikalismiin tulee, en missään kohdassa väitä mielipiteitäni tai argumentaatiotani radikaaleiksi (vaikka ymmärrän hyvin, että ne Löytyn tiedollisesti ja taidollisesti kapeasta perspektiivistä voivat sellaiselta tuntua). (Varmemmaksi vakuudeksi ja huvin vuoksi kokoan tämän postauksen loppuun bonusraidaksi ne teokseni lauseet ja virkkeet, joihin sisältyy kirjainyhdistelmä radika).
Kommentti 16. Jos Löytty haluaa tutkailla panostani kirjallisuutta koskevaan tiedonmuodostukseen, niin hänen kannattaisi tutustua noin 500-sivuiseen tutkimukseeni Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory (Continuum/Bloomsbury, 2012), joka käsittelee mm. sitä millaiseksi teoskokonaisuutta, intertekstuaalisuutta ja kerrontaa koskevaa kirjallisuusteoriaa pitäisi laajentaa ja muokata, jotta se säilyttäisi erottelukykynsä ja selitysvoimansa myös paperimedian ulkopuolella. Näitä kysymyksiä globaaleilla areenoilla pohtivat tutkijat koen kollegoikseni enkä suinkaan kotimaisen kirjallisuuden kotikutoiset (ja perinteisen teoriavihamieliset) paradigmat sisäistäneitä tutkijoita, joilla on otsaa ehdottaa esimerkiksi sellaista kirjallisuuden ikiaikaista perusominaisuutta kuin monitulkintaisuutta postmodernismin määreeksi, olipa tällaisella ehdottelijalla sitten professuuri tai ei. Pidän akateemista keskustelua ja dialogia suuressa arvossa, mutta dialogi käy mahdottomaksi tilanteissa, jossa toinen osapuoli ei tunne keskustelun kohteena olevaa ilmiötä, suuntausta, teoriaa tai metodia.
Kommentti 17. Myönnän auliisti, että kirjoitan ajoittain pilkallisesti joistakin aikaisempiin kirjallisuushistorioihin sisältyvistä ristiriitaisuuksista ja suoranaisista virheellisyyksistä, mutta on silkkaa hyperkonformismia väittää, että tästä johtuen Raukoilla rajoilla ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Kun Löytty toisaalla arvostelussaan kirjoittaa, että ”Eskelisen analyysi on mielestäni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu”, näyttää siltä, että Löytty valitsee ristiriitatilanteessa sittenkin mieluummin konformistisen mielensäpahoittamisen kuin avoimuuden pätevälle ja tarpeelliselle analyysille. Mielestäni valinta on väärä ja häpeäksi tekijälleen, mutta kuten Trainspottingissa sanotaan: choose life.
Kommentti 18. Löyttyä tuntuu vaivaavan samanlainen ykseyssyndrooma kuin mm. hänen tutkijakollegaansa Juhani Sipilää. Raukoilla rajoilla käyttää useampaa kuin yhtä tyyliä, mutta ehkä Löytty ei ole kouliutunut tällaisia pikku nyansseja havaitsemaan.
Kommentti 19. Siteeraamani kappaleen viimeisessä virkkeessä Löytyn tekopyhyys tihentyy. Hän ei ilmeisesti ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paljon käytetystä mahdollisuudesta, että jokin oppikirja tentitään soveltuvin osin. Uskon kyllä, että Löytty kykenisi toimittamaan kirjastani version, jossa hieman retroneukkutyyliset mustat palkit peittäisivät kaiken kritiikin, jonka kohdistan muutamaan kotimaisen kirjallisuuden tutkijaan, jotta hänen opiskelijaparkojensa sielunrauha ja auktoriteettiusko eivät vaarantuisi. 600-sivuisesta kirjastani olisi tuollaisen toimenpiteen jälkeenkin luettavissa arviolta runsaat 580 sivua. Sinänsä Löytyn ”säälittely” on paitsi turhaa myös opiskelijoita aliarvioivaa: kirjallisuudenopiskelijat tuskin lukevat pelkästään opintovaatimuksiin sisällytettyjä kirjoja ja jo nyt, puoli vuotta kirjani ilmestymisen jälkeen, näyttää siltä, että myös opiskelijat ovat kirjani löytäneet. Minun silmissäni Löytyn säälittely on hupaisaa myös siksi, että pyrkimyksiäni turhan arvuutellessaan hän ei edes huomaa harkita mahdollisuutta, että kokisin painajaismaiseksi tilanteen, jossa Löytyn kaltaiset ja tasoiset tutkijat yrittäisivät teokseni avulla opettaa suomenkielisen proosan historiaa.
(jatkunee)
Tässä vielä lupaamani radikaalimiksaus r-sanat lihavoituna: Näihin vaarallisiin ajatuksiin liittyy myös Minna Canthin yhteiskunnallisesti radikaalein toiminta, Vapaita aatteita -lehden jaettu päätoimittajuus A.B. Mäkelän kanssa vuosina 1889–1890. /Suomenkielisessä kirjallisuudessa kirjalliselta tekniikaltaan Ahoa ja Pakkalaa alkeellisempi, mutta taistelukautensa ajatuksiltaan ja julistuksiltaan heitä verrattomasti radikaalimpi Minna Canth olisi tällaisen vertailun itseoikeutettu kirjallinen osapuoli, mutta journalismin puolelta ei sopivaa tai luontevaa rinnastuskohdetta ilmeisesti löydy, ellei sitten verrattaisi toisiinsa Canthin fiktioita ja lehtikirjoituksia. /Tätä hyvää määrittää ennen kaikkea Järnefeltin tolstoilainen individualismi, radikaali vaatimus maanomistusolojen uudistamisesta, seksuaalimoraalin pohdiskelu puhtauden oppeineen ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus./ Vuoden 1917 eduskunta sai viimein tehtyä päätöksen kunnallisvaalilain radikaalista muutoksesta eli siirtymisestä siinäkin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen./ Vuonna 1907 järjestettiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja kummankin sukupuolen vaalikelpoisuuteen perustuvat eduskuntavaalit, joiden jälkeen suomalaisen politiikan kartta näytti radikaalisti toisenlaiselta kuin säätyvaltiopäivien ja täydellisen harvainvallan aikana./ Toki tälläkin katkoksella on historiansa, mutta silti se on radikaalimpi kuin edeltäjänsä Volter Kilven 1900-luvun ensimmäisten vuosien romaanien aiheuttama hetkellinen siirtymä läpinäkyvän viestinnällisestä kielenkäytöstä itseisarvoisemman ilmaisun suuntaan. /Mikäli Haavikon ja Kekkosen näkemykset ja päätelmät tuntuvat vieläkin liian radikaaleilta, niin vaihtoehtoinen tulkinta vuodesta 1918 ja sen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle löytyy uusimmasta riippumattomasta historiantutkimuksesta, joka kykenee sijoittamaan tapahtumat laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiinsä ja irtautumaan aikaisempien vaikenijasukupolvien ja hyödyllisten idioottien tarkoitushakuisesta historiapolitiikasta: ”Jos jääkäriliike oli ollut avainkokemus itsenäisyysaktivismille, sisällissotaa seuranneet puhdistukset olivat keskeinen kokemus maailmansodan välisen ajan valkoisten radikaalien myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle.”/ ”Vuoden 1918 jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ottivat muiden muassa johdettavakseen sotasukupolven maailmansodassa ja sen väkivaltaisissa jälkiselvittelyissä radikalisoituneet entiset lapsisotilaat, puhdistusten puuhamiehet ja traumatisoituneet sodan puoliammattilaiset, jotka eivät enää kyenneet puhumaan muusta kuin ’kauniista tytöistä, lihavista sioista, viinasta ja ryssistä’.”/ Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikalismia, sen hyökkäävää idänpolitiikkaa ja monenlaisia salaliittolaisuuksia tutkineen Martti Ahdin (1987) mukaan itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten poliittista historiaa on ”liian painotetusti tutkittu toteutuneen vaihtoehdon, ns. parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän lähtökohdista.”/ Tästä seuraa muun muassa kirjallisuushistoriamme kannalta olennainen poliittisen kontekstin hahmotus: ”Autoritaarisen kehityksen mahdollisuus ja samalla suomalaisen oikeistoradikalismin voima ei missään vaiheessa – ei edes Lapuan liikkeen vuosina – perustunut sellaiseen joukkokannatukseen, joka olisi kilpaillut demokratian ehdoilla tapahtuneen poliittisen mielipiteenmuodostuksen kanssa. Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikaaleille – mutta mikä ehkä tärkeämpää – myös niille päätöksentekijöille ja poliittisille voimille (keskiryhmille ja vasemmistolle), jotka etenkin em. kriisitilanteissa kokivat parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän uhanalaiseksi, nämä olivat tuntuvasti selvempiä realiteetteja kuin monelle menneisyyden tarkkailijalle.”/ Muutettavat muuttaen sama arvio sopii SKP:n toimiin ns. vaaran vuosina 1940-luvun lopulla, jolloin Suomesta ei tullutkaan kansandemokratiaa, ja 1970-luvun taistolaisradikalismiin, jonka edustajista osa tuntui elävän vähintään toinen jalka miehityksen jälkeisen vallan uusjaon odotuksessa./ 1930-luvun ”oikeistoradikalismissa” ja 1970-luvun ”vasemmistoradikalismissa” on myös paljon yhteisiä piirteitä: vahvempaan ja hyökkääjään samaistuminen, reaktionmuodostukseen perustuva sukupolvikapina, voiman korostaminen, humanismin, demokratian, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden avoin halveksunta, opportunistinen ja ennakoiva asettuminen oletetun voittajan puolelle, yksinkertainen ideologia ja sitä säestävä vaistoja tai tieteellisyyttä korostava pseudofilosofia, joka tekee tietoisuudesta ja sen tutkimisesta pseudobiologisista tai muista ideologisista syistä tarpeetonta, heikko kyky sietää epävarmuutta ja monimuotoisuutta sekä kulttuuritoimijoilla taiteellinen vanhakantaisuus ja tarve puolustautua ajankohdan uusia virtauksia vastaan./ Hän oli monarkisti ja oikeistoradikaali vuosina 1918–1919./ Älyllisesti virkeä ja omatoiminen työväenliikkeen kulttuuri oli suurimmaksi osaksi teloitettu pois viimeistään valkoisten voittoa seuranneissa järjestelmällisissä pitäjäkohtaisissa puhdistuksissa, joiden kohteeksi joutuneilla ihmisillä oli useimmiten syntilistallaan vain aktiivinen vakaumus ja valistunut tai radikaali mieli, joka koettiin uhkaksi raaoin ja laittomin keinoin palautettavalle ”laille ja järjestykselle”. Sodan seurauksena osa työväenliikkeestä radikalisoitui vielä lisää, SKP perustettiin hävityn sisällissodan jälkeen Pietarissa vuonna 1918 ja viimeistään siitä lähtien Neuvostoliiton sitkeä olemassaolo loi voittajien mielessä uhan sisällissodan uusiutumisesta juuri sellaisessa muodossa kuin se heidän propagandan turvottamassa mielikuvituksessaan oli jo kerran käyty./ Toki Ranskalla ja Suomella on eronsa ja erilaiset rintamalinjat kirjailijakunnan ja sivistyneistön sisällä suhteessa kansallissosialismiin ja Hitlerin Saksaan, mutta on hieman kivuliasta tajuta, että Paavolaisen empivä ehkä edustaa suomalaisen sivistyneistön todellisuudessa radikaalimpaa epäilevyyttä ja kriittistä torjuvuutta kuin useiden muiden opportunistisen intomielinen kyllä./ Synkästä yksinpuhelusta käy myös ilmi, että jotkin Suomalais-saksalaisen Seuran johtohenkilöt onnistuivat aikoinaan potkimaan Paavolaisen pois Travemünde Rundista ja aiheuttamaan hänelle myös porttikiellon Kolmanteen valtakuntaan, koska pitivät Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjaa liian radikaalina./ Suomen Kustannusyhdistys pysyi vaiti ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja (1958–1966) ja everstiluutnantti evp. Martti Santavuori ehdotti jopa valtiollisen sensuurin käyttöönottoa hänen mielestään moraalittomien ja pornografisten kaunokirjallisten teosten julkaisemisen estämiseksi ja radikalismin suitsimiseksi./ Yksinkertaisen ja hieman akrostisen barokkirunouden tasoisen kuriositeetin tästä kertakäyttöergodisesta ”korttipakkakirjasta” tekevät sen suppeus (10 lyhyellä fragmentilla on vaikea saada luotua laadullisesti toisistaan radikaalisti poikkeavia polkuja tekstin halki), eri lukujärjestysten motivoimattomuus, fragmenttien samankaltaisuus ja osin se, ettei Säisä jatkanut ideansa kehittelyä (sama koskee monia muitakin antologian kirjoittajia). / Hannu K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva, mutta kokeelliseksi romaaniksi teosta on vaikea väittää, ellei ole sisäistänyt esteettisesti ja poliittisesti kyseenalaista radikaalikuvitelmaa kollaasista. / Surkuhupaisasti Palmgrenin takaperoinen asennoituminen kavaltaa sen, ettei hän tunne kollaasin historiaa maailmansotien välisen ajan radikaalin vasemmistolaisesti orientoituneessa eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa kirjallisuudessa ja journalismissa, mutta samalla hänen sensuurihaluinen lukutaidottomuutensa viittaa suomalaisessa kontekstissa myös eteenpäin eli 1970-luvun pimeimpään taistolaisuuteen. / 1960-luvun osallistuvaan retoriikkaan sopi hyvin ajatus, että kollaasissa ”todellisuus” tai sieltä peräisin olevat sepitteelle ja taiteelle vieraat elementit tuodaan keskeiseksi osaksi ”radikaalia” tai ”kriittistä” teosta./ Tämä oletus sopi hyvin ja arvattavasti kollaasia paremmin 1960-luvun jälkipuolen poliittisen radikalismin vaatimuksiin ja oletuksiin, koska dokumenttiromaanit asettuivat tai ne asetettiin vastakkain fiktiivisten romaanien kanssa eikä niihin toisaalta sisältynyt kirjailijan valitsemaa helposti sattumanvaraiselta ja yhdentekevältä vaikuttavaa materiaalia, jonka lukeminen jopa 1960-luvun infoähkyn vallitessa saattoi vaatia yllättävän hyviä perusteita. Näin siis dokumenttiromaani olisi paitsi poliittisesti korrektimpi (eli välttyisi helpommin kokeellisuutta, estetismiä ja formalismia koskevilta syytöksiltä) myös esteettisesti ”radikaalimpi” kuin kollaasiromaani hylätessään sekä kirjailijan sepittämän fiktiivisen todellisuuden että tämän sen jatkoksi tai täydennykseksi leikkaaman ja liimaaman helposti motivoimattomalta tuntuvan ei-fiktiivisen materiaalin./ 1960-luvulla Väinö Kirstinä esitteli ohuen siivun avantgardea dadasta lettrismiin, mutta ei kovin hyvin eikä perusteellisesti, ja jopa kollaasia luultiin hetken aikaa radikaaliksi ja avantgardistiseksi keinoksi./ Ensyklopedia ei ristiviitteistään huolimatta rakenna yhtä fiktiivistä maailmaa, jonka läpi lukija kulkisi erilaisia polkuja pitkin kuten Kasaarisanakirjassa; se on hauskempi, sivistyneempi, monikulttuurisempi ja vivahteikkaampi kuin Bataillen teos eikä sitä rasita pseudoradikaali ideologia kuten Okopenkon romaania.
