8. Tuomas Anhava kohtaa James Joycen

”Tuntuu siltä, että ’Ulysseksen’ melkoinen yliarviointi on vienyt Matsonin teorianmuodostuksen harhateille. Joycen merkitys erään, kyllä aikaisemminkin tunnetun ja käytetyn kerronnanmuodon puhtaaksiviljelijänä, sen epäilemättä huomattavien mahdollisuuksien yleiseen tietoisuuteen saattajana on suuri, eikä hänen työnsä seurauksia ole lainkaan syytä väheksyä. Mutta ’Ulysses’ on kuitenkin romaanitaiteellisessa mielessä vain suunnaton, epämääräinen möhkäle. Sen teknilliset uutuudet on viety äärimmäisyyksiin, joiden seuraukset juuri muodon suhteen ovat olleet mitä tuhoisimmat. Kuten niin monissa nykyaikaisissa kokeissa taiteen eri alueilla siinä on käytetty yhtä ainoata näkökulmaa kaikkien ilmiöiden kuvausta varten. Tulokset ovat suunnilleen samankaltaiset kuin Suurkirkon maalauksesta yksinomaan pienimmällä ja pehmeimmällä taiteilijansiveltimellä. – Vasta Virginia Woolf hallitsi tajunnanvirtatekniikkaa siinä määrin taiteellisesti parissa onnistuneimmassa romaanissaan, että pystyisi välttämään helposti uhkaavan muodollisen rujouden ja sisällöllisen epäuskottavuudenkin. Mutta hänenkin luomansa elämänkuva on sangen yksipuolinen. Muotonsa suhdattomuuden ja kurittomuuden vuoksi ’Ulysseksen’ välähdyksittäin nerokas sisällys jää niin epäyhtenäiseksi, että se kokonaisuutena on vailla taiteellista merkittävyyttä.”                                                                                                                            
(Tuomas Anhava, ”Romaanitaide”, Suomalainen Suomi 9/1948)

           

7. Aino Kallas kohtaa James Joycen

 Aino Kallas saattoi olla ensimmäisiä Joycen Ulyssesta lukeneita tai selanneita suomalaiskirjailijoita Volter Kilven ja Sinisen kirjan toimittajien ohella. 1920-luvulla Kallas asui virolaisen diplomaattimiehensä kanssa Lontoossa, tutustui kirjallisen establishmentin vanhimpaan kerrokseen ja sai teoksiaan julkaistua englanniksi. Kaikesta kosmopoliittisuudesta huolimatta Kallaksen kirjallisella sietokyvyllä oli supisuomalaiset rajansa, jotka ylittyivät 1920-luvun puolivälissä kun Kallas oli kuuntelemassa Pen Clubilla esitelmöinyttä James Joycea. Sen seurauksena Kallaksen päiväkirjamerkintöjen yleensä sangen hillitty sävy hetkeksi muuttuu. 

"Lukenut Ulyssesta, mahdoton, likainen, ja ikävä kirja. Patologinen halu koskea iljettäviin asioihin." (Elämäni päiväkirjat II, 466)

 "May Sinclarin kanssa myös puhuin Joycesta. 'Hän on saavuttanut tarkoituksensa, kuvannut kaiken mikä liikkui Bloomin mielessä.' 'What about the physical things, do you defend them?', kysyin. 'No, I do not', hän sanoi. – Entä fyysillinen puoli, puolustatteko sitäkin? – En, sitä en tee.
  Albert Dawson näytti minulle lehtileikkeen, jossa oli otteita Joycen uudesta kirjasta. Muun muassa    kolmatta riviä pitkä sana, ja kaikki muu samaan dadaistiseen malliin.
  En tahtoisi lukea hänestä kirjallista lausuntoa, vaan psykiaatterin lausunnon.
  Hyvä luoja, eivätkö ihmiset huomaa, että mies on mielisairas."
(Elämäni päiväkirjat II, 468)  

Kallaksen Joycea kohtaan tuntema inho ja mielenjärkytys ulottuvat myös tämän ulkonäköön: "Mutta vaikutelmani hänestä on: arka kuin peto tai pikemmin jokin limaeläin, joka pakenee kuoreensa. Pieni, kapea pää, mikrocpehali sanoisin. Otsa pieni ja kupera, silmät syvällä kuopissansa ja ilman ripsiä  – siltä näytti! – punareunaiset ja minusta tummanpunaiset väriltään. Suu kuin viiva, askeetin suu. Leuassa vähäinen liehuparta. Kasvojen väri hyvin punakka, tukka ruskea, harmahtaa vahvasti, kädet pienet ja valkoiset. Nenä jesuiitan, alaspäin riippuva. Ei hymyile, ei naura, ei puhu. Kaamea mies."
(Elämäni päiväkirjat II, 467)   

         

6. August Ahlqvistin julkaisematon pienoisromaani vuodelta 1847

Ei liene kovin tunnettua, että August Ahlqvist kirjoitti 1840-luvulla laajan kertomuksen nimeltä Kolme joulua, jonka ei kuitenkaan uskottu läpäisevän sensuuria venäläisiin sotilaisiin ja virkamiehiin kohdistuneen pilkan vuoksi. Kolme joulua on jätetty Savo-Karjalaisen Osakunnan kirjoituskilpailuun vuonna 1847 ja Zacharias Topelius on ehdottanut sille palkintoa. Jollekin editointikierrokselle kadonneeksi uskotusta "novellista" on Ilmari Kohtamäen vuoden 1943 Kirjallisuudentutkijoiden vuosikirjassa julkaistun artikkelin mukaan kuitenkin tallella SKS:n arkistossa Ahlqvistin papereiden joukossa ”useita kymmeniä liuskoja pitkä katkelma”, ensimmäinen jakso kokonaisuudessaan ja toisen jakson alku eli ilmeisesti noin kolmannes koko tekstistä, mikä saa kysymään, olisiko kyseessä sittenkin katkelma varhaista romaania.

Kohtamäen kuvauksen mukaan Kolme joulua jakautuu kolmeen jaksoon, jotka on jaettu lyhyehköihin otsikoituihin ja motoilla varustettuihin lukuihin. Teoksen sisältöä Kohtamäki kuvailee mm. seuraavasti: ”Laadultaan ’Kolme joulua’ on ollut ’ajannovelli”, sillä sen tapahtuma-aika on 1840-luku ja kertomuksen alkupuoli on paikallistettu silloiseen Helsinkiin. Keskushenkilöinä ovat köyhä ’hopiasepän’ myymäläneito Ella ja luutnantti Anselmo Wolmarjelmi, rikas Viron kreivi, joka palvelee Helsingissä Venäjän sotaväessä. Näiden suuresti erisäätyisten nuorten kesken on kehittynyt rakkaussuhde, jonka seurauksena on syntynyt lapsi.(…) Ahlqvistin novellin ’kriisinä’ näyttää olevan sovinnaisen kaunokirjallisuuden rakkaustarinoista kaikkina aikoina tuttu sosiaalinen vastakohtaisuus, joka esiintyy kertomuksen onnellista kulkua ehkäisevänä momenttina. Novelliin punoutuu lisäksi rikollisia juonitteluja ja taustana tuntuu olevan (…) arvostelevaa ajan olojen kuvausta.”

Ahlqvistin kadonneeksi luultu ja vain osittain säilynyt novelli tai romaani on merkkipaalu myös institutionaaliselta kannalta katsottuna, sillä se lienee ajallisesti ensimmäinen epätäydellisenä säilynyt fiktiivinen teksti, jota ei ole nähty tarpeellisena julkaista myöhemminkään. Siitä siis alkaa lähes katkeamaton sysisuomalainen perinne, jossa julkaistaan vain kokonaisina säilyneitä käsikirjoituksia, jos niitäkään, sillä myös kustantajan kerran antamalla hylkäystuomiolla on käsittämättömän pitkät varjot täysin riippumatta hylkäämisen syistä. Tästä ovat kärsineet muun muassa Algot Untolan, Heikki Toppilan, Pentti Haanpään, Maria Jotunin ja Helvi Hämäläisen aikanaan syystä tai toisesta julkaisematta jääneet teokset – ja sitä kautta kokonaiskuva heidän tuotannostaan. Myös Paavo Haavikon kuolemasta on kulunut jo sen verran aikaa, että on uumoiltavissa hänenkin julkaisemattomien proosa- ja draamakäsikirjoitustensa joutuvan jakamaan saman kohtalon. Hyvää saati hyväksyttävää syytä tällaiselle kulttuuriselle piittaamattomuudelle on vaikea löytää.

Säilyneen katkelman voisi hyvin julkaista tutkimuksessa, joka samalla sijoittaisi ja suhteuttaisi Ahlqvistin novellin tai pienoisromaanin tekijänsä muuhun tuotantoon sekä eurooppalaista vallankumousvuotta 1848 (ja vuoden 1850 sensuuriasetusta) edeltävään suomen- ja ruotsinkieliseen fiktioon.

                         

5. Keskusteluja

Keskusteluni Antti Arnkilin kanssa Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla keskiviikkona 24.8. on kuultavissa täällä (kesto 40 minuuttia) ja keskusteluni Jakke Holvaksen kanssa Ylen Kultakuume-ohjelmassa perjantaina 26.8. täällä (kesto noin 20 minuuttia).

4. Oheislukemisto, jatkoa

Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Meri kiipeilee (1965)

"1960-luvun kollaasiromaaneista tai sellaisiksi väitetyistä Meri kiipeilee on vähiten tunnettu ja todennäköisesti paras. Jaakolan piirrokset toimivat pinnanalaisessa outoudessaan, ironiassaan ja leikkisyydessään samankaltaisissa vaihtuvissa ja heterogeenisissä rekistereissä kuin Takalo-Eskolan kieli, mikä takaa sen, että kuvan ja sanan välillä vallitsee sellainen kauhun tasapaino, ettei kumpikaan peruselementti pääse liiaksi dominoimaan."

Erkki Wessman: Odotus (1965)

"Odotus on syyttä unohdettu romaani, koska sen yhdistelmä nopearytmistä kerrontaa (vajaa 200-sivuinen romaani on jaettu 79 numeroituun lukuun) ja toiston varaan kekseliäästi nojautuvaa skenaarioiden rakentelua on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin harvinainen. Lisäksi Odotus toteuttaa omat fiktiiviset premissinsä paremmin ja johdonmukaisemmin kuin monet 1960-luvun juhlituista ja kokeellisiksi väitetyistä romaaneista."

Iikka Vuotila: Kuin lähtö. Kertautuvaa tekstiä (1966)

"Kuin lähtö on ainoa 1960-luvun suomenkielinen romaani, jota on vähänkään luontevaa verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin, sillä siinä kertautuvuus kerrostaa, riitauttaa ja lopulta hajottaa yksiselitteisen ajan ja paikan. Päähenkilö ei ole selvillä omasta osuudestaan kertomissaan tilanteissa ja tapahtumissa ja arvailee niitä erityisesti kursiivilla painetuissa osuuksissa, jotka ovat vain pieni osa usean sivun mittaisia virkkeitä, jotka (...)"  

Maria Vaara: Likaiset legendat (1974)

"Likaiset legendat on myöhäismodernistinen romaani, jonka lukija ei voi tukeutua tavallisiin oletuksiin henkilöhahmoista ja fiktiivisestä maailmasta vaan hänen on lukemisen kuluessa yritettävä oppia millaisista pysyvistä ja vaihtuvista aineksista ja kokemuksista kertojan identiteetti ja persoonallisuus koostuvat, kuinka monessa hahmossa ja hahmoyhdistelmässä hän romaanissa esiintyy ja kuinka monella tavalla häneen viitataan tai mihin puoleen hän kulloinkin itsessään viittaa."  

  

3. Oheislukemisto

Proosahistoriaani liittyy myös Leevi Lehdon ntamon ystävällisesti  julkaisema oheislukemisto, johon valitsin seitsemän romaania. Tässä niistä kolme ajallisesti ensimmäistä takansiteksteineen, jotka ovat muokattuja sitaatteja proosahistoriastani.

K.A. Järvi: Loinen (1908)

"K.A. Järven naturalistinen romaani näyttää maaseudun olosuhteiden ankaruuden, köyhyyden, paikallistason vallankäytön ja tilattoman 'liikaväestön' oikeudettoman aseman useimpia muita 'kansankuvauksia' raadollisemmin. Loisen lukeminen on virkistävää juuri siksi, että sen päähenkilö ei pode Saarijärven Paavon rikollista nöyryyttä eikä romaanissa näy jälkeäkään maaseutuyhteisöjen idealisoinnista ja typerän hyväuskoisesta luottamuksesta lakiin, oikeuteen tai kristilliseen moraaliin."

Lauri Luoto: Pakolaisena (1925)

"Pakolaisena avaa Lauri Luodon neljän amerikansuomalaisten keskuudessa suositun veijariromaanin sarjan. Romaanin päähenkilö pakenee perheineen Suomen sisällisodasta nälkäänäkevän Pietarin kautta Ob-joen mutkaan keskelle Venäjän sisällissotaa. Stalinin terroria edeltävässä Neuvostoliitossa kirjoittavana suomenkielisenä kirjailijana, jonka 1920-luvun teokset julkaistiin vain Yhdysvalloissa, Luoto saattoi hyvinkin olla aikansa kosmopoliittisin suomalaiskirjailija."

Sinikka Kallio-Visapää: Kolme vuorokautta (1948)

"Kolme vuorokautta rikkoo tietoisesti välinsä realismin konventioiden kanssa. Romaani seuraa viiden henkilön elämää kolmen vuorokauden ajan, mutta tekee sen omilla säännöillään, jotka selviävät muuta tekstiä tiheämmällä painetuista ja romaanin rakentumista kommentoivista lyhyehköistä jaksoista, jotka muodostavat yhtenäisen metafiktiivisen kehyksen. Kolme vuorokautta edustaa otavalaista 1940-luvun modernismia ennen 1950-luvun anhavalaista bonsaimodernismia."            

     

  

2. Miksi

Miksi kirjoittaa ja julkaista yhden kirjailija-tutkijan suomenkielisen proosakirjallisuuden historia vuonna 2016? Helpoin vastaus on poikkeuksellisen rajauksen (proosa; suomenkielisyys) tuottama näkökulmaetu: suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei aikaisemmin ole kirjoitettu ja keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen, joka ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin, tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikaan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin. Suurin osa myydystä ja painetusta kirjallisuudesta on proosaa, fiktiivisen ja ei-fiktiivisen proosan avulla on ahkerasti vaikutettu alamaisiin ja kansalaisiin muutenkin kuin kuvitteellisia yhteisöjä rakentelemalla, proosaa on sensuroitu ja siihen on kohdistunut suurempia ja pakottavampia intressejä kuin runouteen, johon nähden sen arvostus taiteena on ollut vähäisempää. Fiktiivinen proosa on enimmäkseen kerrontakeskeistä, mikä yhdistää romaaneja ja novelleja laajempaan kerrontaekologiaan ja myös humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen monenlaisiin kerronnallisiin "käänteisiin." Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.        

1. Alku

Tervetuloa tähän kirjallisuushistoriaa käsittelevään minimalistiseen ja adhd-annospaloiteltuun pop-up -blogiini! Sille antaa aiheen Siltalan juuri julkaisema 600-sivuinen teokseni Raukoilla rajoilla: suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa, Keskustelen kirjastani Antti Arnkilin kanssa Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa (Nervanderinkatu 11) tänään klo 18. Raukoilla rajoilla on tilaisuudessa myynnissä tarjoushintaan ja keskustelun podcast julkaistaan MKS:n sivuilla. Illan toisena kirjailijavieraana on Jarkko Tontti, joka keskustelee Mikko Aarnen kanssa esseekokoelmastaan Viisastuminen sallittu. Perjantaina 26.8. klo 15 olen Jakke Holvaksen vieraana Ylen Kultakuumessa.

Käsittelen tässä blogissa proosahistorian kirjoitusprosessin aikana usein kysymiäni kysymyksiä ja tarjoan vastauksiksi monenlaisia oletuksia, hahmotelmia ja tutkimussuunnitelmiksi sopivia jatkokysymyksiä, joista vain pieni osa päätyi kirjaan. Lisäksi reagoin kirjani vastaanottoon siinä määrin ja sillä tavoin kuin koen tarpeelliseksi. Blogini toimii kirjani jatkuvajuonisena kommentti- ja bonusraitana, postausten on tarkoitus olla kohtuullisen lyhyitä ja informatiivisia, ja kun niitä on vuoden loppuun mennessä kertynyt noin sata, on todennäköisesti aika lopettaa. Raukoilla rajoilla on luonteeltaan monoblogi: keskustelumahdollisuutta en tällä areenalla tarjoa, sillä jos niin tekisin, en ehtisi toisaalla kirjoittaa kaikkea sitä mikä on jo tekeillä.

Proosahistoriaani liittyy myös ntamon julkaisema seitsemän romaanin oheislukemisto, mutta siitä myöhemmin. Tässä vielä visuaalista lohtua ja hohtoa kaipaaville blogikäyttöön ruhjottu kuva Markus Pyörälän nerokkaasti suunnittelemasta kannesta. Hieman herkullisempi kuva löytyy profiilini kuvakokoelmasta.