”Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori Rafael Koskimiehelle juutalaisvastaisuus, kirjaroviot ja tiedemiesten vainot olivat puolestaan valitettavia, mutta silti kokonaismerkitykseltään toisarvoisia tekijöitä, jotka eivät horjuttaneet Saksan asemaa Euroopan johtavana sivistys- ja kulttuurivaltiona. Hänestä Mein Kampf ei ollut pelkkä kirja vaan 'kokonainen vallankumous kirjan kansien sisällä.' Tunnettujen tieteilijöiden ja taiteen tekijöiden vainoja Koskimies kritisoi, joskin uskoi näiden lieveilmiöiden katoavan ajan myötä. Koskimiehen suhde juutalaisuuteen erosi Wenerwirran ja Öhmannin vastaavista siten, että hän kutsui vakaumusta juutalaisesta maailmansalaliitosta 'humbuugiksi'. Toisaalta hän pohti, voisiko perinteisessä juutalaiskuvassa, joita kirjallisuudessa edusti esimerkiksi Shakespearen inhottava kauppiashahmo Shylock, olla sittenkin paljon totta: 'Onko kenties lopulta niin, että nämä suuret mielikuvitusluomukset sisältävät enemmän, kuin mitä käytännössä otetaan huomioon.' Saksassa, jossa seurattiin varsin tarkkaan ulkomaiden lehdistöä, Öhmannin ja Koskimiehen kaltaiset omasta aloitteestaan maata puolustavat kirjoittajat pantiin ilolla merkille.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. WSOY, 2013, 104)
Koskimies oli myös Euroopan kirjailijaliiton jäsen, mutta sekin tieto on maskeerattu piiloon yhteyksissä, joissa Helsingin yliopiston humanistien ansioita hehkutetaan. Esimerkiksi 375 humanistia -sivusto (2015) tarjoilee tällaisen tiivistelmän Koskimiehen biografiasta otsikolla Kirjallisuusteoriasta sukuhistoriaan:
”Rafael Koskimies syntyi Savon seuduilla helmikuussa 1898 fennomaani-ihanteita kannattavan perheen vanhimmaksi lapseksi. Perheen fennomaanimyönteisyys ei ollut yllättävää, sillä suku kytkeytyy kuuluisiin fennomaaniaatteen ajajiin, kuten Yrjö Sakari Yrjö-Koskiseen. Rafael Koskimiehen sukunimi olikin vuoteen 1926 asti Forsman.
Rafael Koskimies muutti perheineen Helsinkiin nykyiselle Lönnrotinkadulle (ent. Antinkatu 22) ja suoritti Helsingin Suomalaisessa normaalilyseossa ylioppilastutkintonsa. Helsingin yliopistoon hän kirjautui sisään vuonna 1916. Suhteellisen varhaisesta vaiheesta asti oli selvää, että kirjallisuus ja estetiikka kiinnostivat nuorta Koskimiestä ja hän viihtyi kirjojen ääressä. Hänen vanhempansa olivat myös sivistyneitä ja varsinkin hänen isänsä luona kävi paljon erilaisia vieraita, joista Ernst Nevanlinna oli kenties tunnetuin, mutta myös ahkerin kävijä.
Koskimies valmistui yliopistosta neljässä vuodessa, mutta palasi yliopiston hoiviin tohtorinväitöskirjan muodossa. Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1923–1925. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1927. Tästä alkanut tutkijanura oli varsin vaiherikas. Hän oli yhtälailla kiinnostunut kirjallisuuden teoriasta kuin kulttuurihistoriasta.
Vuonna 1925 julkaistu Theorie des Romans oli hänen kansainvälisesti tunnetuin teoksensa, jossa hän käsittelee nimenmukaisesti romaanin teoriapuolta. Eritoten saksalainen kirjallisuusteoria olikin Koskimiehen kiinnostuksen kohteena. Hän keskittyi myös useammassa teoksessa runo-oppiin.
Muut Koskimiehen teokset käsittelevät niin kulttuurihistoriaan, kuten Runebergin Suomi, tai yksittäisten kirjailijoiden elämäntöitä, kuten Aleksis Kiveä. Koskimies myös jatkoi loppuun Gunnar Suolahden aloittaman Yrjö Sakari Yrjö-Koskisesta kertovan kirjan ja tuli täten sivunneeksi oman sukunsa historiaa.
Koskimiehen työ tutkijana oli saanut kiitosta ja hän haki estetiikan ja nykyiskansan kirjallisuuden professorin virkaa 1930-luvun puolella. Professorin virkaan hän astui vuonna 1939. Professorina hän ehti olla 22 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Työt eivät kuitenkaan siihen loppuneet vaan hän toimi vielä jonkin aikaa kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtajana. Lisäksi hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian esimieheksi.”
Koskimiehen toimintaa kriitikkona käsitellään puolestaan otsikolla Ylisanojen välttelijä tähän tapaan:
”’Kirjallisuuden arvostelijan ei pidä uppoutua yksinomaan kirjallisuuteen eikä estetiikon estetiikkaan’ muisteli Rafael Koskimies kerran isänsä sanoneen. Hän myös pyrki noudattamaan ohjeistusta. Arvosteluissaan hän pyrki välttämään turhan voimakkaita tai latautuneita sanoja, mutta piti silti kielen elävänä ja rikkaana. Hän pohti esseissään kriitikon etiikkaa ja tuli lopputulokseen, että oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja totuudessa pitäytyväisyys ovat kriitikolle olennaisia arvoja. Koskimies ei myöskään yleensä antautunut päivän polttaviin polemiikkikeskusteluihin. Kenties juuri näistä syistä Koskimiestä on arvostettu kriitikkona.
Journalistinen ura oli alkanut Koskimiehellä jo yliopisto-opiskelijana ollessaan. Hän oli lähettänyt malliarvostelun V. A. Koskenniemelle, joka tuolloin päätoimitti Aika-lehteä. Koskenniemi piti lukemastaan ja kutsui Koskimiehen mukaan toimitukseen. Viralliseksi nimikkeeksi tuli toimitussihteeri, mutta hän kirjoitti erityisesti arvosteluja niin teatterista kuin kirjoistakin. Ajan toimitus toimi myös hyvänä ponnahduslautana muun kirjallisuusalan suuntana, sillä toimituksessa olleissa ja vierailleista henkilöistä moni oli tai heistä tuli niin professoreita kuin tunnettuja kirjailijoitakin. Myöhemmin Koskimies osallistui myös Uuden Suomen tekemiseen vakituisena avustajana sekä toimi päätoimittajana Ajan perillisessä, Valvoja-Ajassa.”
Koskimiehen sodan jälkeen vain parantunut asema käy ilmi hänen urapolustaan: ”Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori 1939 – 1961, Helsingin yliopisto; Kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1926 – 1938, Helsingin yliopisto; Suomalaisen Tiedeakatemian esimies 1963 – 1964;
Kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtaja 1943 – 1968; Suomen Kansallisteatterin johtokunnan puheenjohtaja 1948 – 1960; Valvoja-Ajan päätoimittaja 1932 – 1941; Uuden Suomen vakinainen avustaja 1921 - 1934, 1940 ja 1941; Ajan toimitussihteeri 1917 – 1924.”
Hyperkollegiaalisen suitsutuksen lähteinä näkyy käytetyn seuraavia teoksia:
Laitinen, Kai, ”Koskimies, Rafael”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Luettu 11.5.2015.
”Kaarlo Rafael Koskimies”. Menneisyyden humanistit -verkkosivusto. Luettu 13.5.2015.
Rafael Koskimies, ”Helsinki ja Härjänvatsa”. Otava: Helsinki 1953.
