Kolmen kehän sirkus 7: Maisteri Rantaman lyhyen kantaman matalalento, osa 3

Arvostelunsa viimeisellä palstalla Rantama yrittää käsitellä muutakin kuin vain yhtä Kolmen kehän sirkuksen kolmestakymmenestä esseestä, mutta tekee sen perusteettomien yleistysten ja helposti vääriksi osoitettavien väitteiden avulla.

Rantama kirjoittaa: ”Eskelinen sanoo johdannossa Kolmen kehän sirkusta jäähyväisikseen kirjallisuusesseistiikalle. Jos tämä pitää paikkansa, jäähyväisissä on ikävä keräilyerän tunnelma. Kirjassa on otsikkoa myötäilevä kolmiosainen rakenne ja sitä tukevia hienoja taittoratkaisuja, joista vastaa graafinen suunnittelija Kaarina Tammisto, mutta näiden rooli tuntuu olevan samalla peittää uusien ja relevanttien tekstien vähäisyys. Eskelinen on sukeltanut arkistoissaan velvollisuudentuntoisesti aina vuoteen 1999 saakka kuin täyttääkseen poikkeuksellisen laajan esseekirjan puitteet.”

Kommentti. Kolmen kehän sirkuksen 448 painetulla sivulla on 18 uutta ja 8 aiemmin julkaistua kirjoitusta sekä yksi aiemmin julkaistusta romaanin osasta esseeksi konvertoitu teksti. Mainitut kahdeksan aikaisemmin julkaistua tekstiä ovat Ennen ja jälkeen postmodernismin (1999), Digitaalinen dominantti, bioteksti ja psykosomaattinen käyttöliittymä (1999), Avantgarden historiaa vasta-alkajille (2008), 50 katkelmaa kokeellisesta kirjallisuudesta (2011), Leevi Lehdon Ulysses (2013), Myötähäpeää ja vastakaanonia (2014), Vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria (2017) ja Ouliposta post-Oulipoon (2018). Ne vievät 448 sivusta peräti 140 sivua eli vajaan kolmanneksen. Jos näihin lisää kolme netistä löytyvää liitännäistekstiä – In the Event of Text (2001), Merkintöjä erään tuntemattoman kirjallisuuden tuntemattomaan historiaan (2014) ja Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden diversiteetti (2018) – Kolmen kehän sirkuksen ”sivumäärä” onkin noin 500, joista aiemmin julkaistujen tekstien osuus on vajaat 200. Näistä aiemmin julkaistuista esseistä Rantamalla ei ole mitään asiallista sanottavaa tai kritikoitavaa. Sen sijaan hän jakaa lukijoilleen tympeän ikävystyneisyyden kokemuksensa: ”Lukukokemus on kuin vierailu kauan sitten hylätyssä museossa, jossa auringossa leijaileva pöly juuttuu kurkkuun.” Tämä  kvasiargumentti on yhtä typerä kuin perustelematta jätetty väite uusien ja relevanttien tekstien vähäisyydestä. Kyse näyttää olevan vain tarkoituksellisesta mitätöinnistä vailla ensimmäistäkään perustelua. Ja tietysti siitäkin, ettei runo-orientoitunut Rantama tunnu oivaltaneen esseegenren perusasioista edes sitä, ettei ole millään lailla epätavallista, että esseekokoelmiin tai -teoksiin sisältyy aiemmin julkaistuja esseitä. 

Rantaman lukemisen tarkkuudesta kertoo seuraavakin sitaatti: ”Eskelinen mainitsee useita kesken jääneitä projektejaan, myös esseekirjoja, joiden synopsikset kuulostavat tähän toteutuneeseen verrattuna suorastaan nerokkailta.” Mainitsen tosiaan kolme kesken jäänyttä esseekirjahanketta, mutta Rantaman olisi kannattanut huomata, että Kolmen kehän sirkuksen esseistä kolme on peräisin noista hankkeista – painettu teoshan päättyy kahteen esseeseen, jotka oli kirjoitettu Laura Lindstedtin kanssa tekeillä olleeseen dialogiesseekokoelmaan.

Rantaman henkinen laiskuus huipentuu kuitenkin vasta kun hän mainitsee kansainvälisyyden: ”Kansainvälisen keskustelun esittely vaatisi kirjoittajalta tasapainoisempaa otetta. Nyt monista aiheista ei muodostu luotettavaa kuvaa, kun Eskelinen marssii taistelukentälle pistäytymättä lähtöruudussa.”

Kommentti A. En pyri esittelemään kansainvälistä keskustelua vaan osallistun siihen, kuten olen jo parin vuosikymmenen ajan tehnyt.

Kommentti B. Jätän lähtöruudut niille, jotka eivät tiedä tarpeeksi. Teoksessa on myös lähde- ja kirjallisuusluettelo ja olisi ollut toivottavaa, että Rantamakin olisi aloittanut sieltä.

Kommentti C. Mitä Vesa Rantama tietää kansainvälisyydestä ja kirjoituksen luotettavuudesta ja epäluotettavuudesta minuun verrattuna? Jos uskoisin Rantaman tunnistavan ironiaa, voisin kysyä do you feel lucky, punk?

Kommentti D. Olen luonnehtinut yhtä Rantaman ilmeisesti tarkoittamia ”kansainvälisiä aiheita” käsittelevää 70-sivuista kokonaisuutta ”epäluotettavien miniesseiden sarjaksi”. En aio vielä selventää mitä tällä tarkoitan paitsi myöntämällä, että käytän ja olen ennenkin käyttänyt muunneltuja fiktiivisen proosan keinoja esseissäni.

Saatan olla sitäkin mieltä, että esseen pitäisi olla muutakin kuin glorifioitujen somemielipiteiden kooste, siis juuri sellainen tykkään-en tykkää-ei nyt kiinnosta-mutta voin olla väärässäkin-räkäisy kuin Rantaman Hesarin perinteistä linjaa noudattava arvostelu on. Pienen, mutta pikantin poikkeaman linjaan tuo Rantaman lukukokemuksen emotionaalinen ristiriitaisuus. Rantaman mukaan taidan ”intohimoisen kiistakirjoituksen” ja sen vuoksi minua voi ”suositella varauksetta yliopistoihin kirjallisuusteorian sisäänheittotuotteeksi” vaikka ”inspiraation lopahtaminen aistii.” Noilla eväillä en aisteihini luottaisi vaikka ne veisivätkin pikku-Tarkaksi Tarkan paikalle. 

Samankaltainen kaksijakoisuus luonnehtii myös Rantaman arvostelun paperi- ja verkkoversiota. Edellisen ingressissä todetaan, että "Markku Eskelinen tunnetaan provokaattorina, mutta vähemmälle on jäänyt hänen suuri panoksensa kirjallisuuden kehittämiseen." Jälkimmäisen ingressissä sen sijaan väitetään, että "uudet ideat ovat vähissä ja arvostelun kohteet eläkkeellä Eskelisen esseekokoelmassa." Tämä on selkeä valeuutinen: arvostelun kohteet ovat syntyneet 1930-1980-luvuilla, joten valtaosa heistä ei ole eläkkeellä. Kolmen kehän sirkuksessa arvostelun kärki ei kuitenkaan ole henkilöissä vaan monenlaisissa kirjallisuusteoreettisissa ja -historiallisissa konstruktioissa, esimerkiksi oulipolaisen teoretisoinnin sokeissa pisteissä, joiden arviointiin sen enempää Rantamalla kuin Hesarin otsikkonikkareilla ei ole vähäisintäkään kompetenssia. 

Rantaman arvostelusta ja sen verkkoingressistä paistaa todennäköisesti Jälkisanojen pintapuolisesta lukemisesta seurannut odotushorisontti, jossa kiinnostavaa on vain se, keitä kritisoidaan ja haukutaan ja kuinka ilkeästi, eikä suinkaan se mistä, mitä ja miten kirjoitan ja millaisessa suhteessa esseet ovat toisiinsa ja teoskokonaisuuteen. Tämän seurauksena 500-sivuinen teos jää käsittelemättä ja kutistuu 20-sivuiseksi esseeksi, jonka sarkasmia Rantama ei tunnu ymmärtävän. Koska Rantamalle tärkeintä ei ole arvosteltava teos vaan Helsingin Sanomat ja Pekka Tarkka päätin sittenkin lähettää Tarkan tohtorin arvon perumista ehdottavan tutkimuspyynnön Helsingin yliopiston humanistiselle tiedekunnalle (kirjaan painettunahan tutkimuspyynnöllä ei ole performatiivisia seurauksia). Kiitos, Vesa.