131. Älä lyö Löyttyä 4

(jatkoa postauksiin nro 124-126)

”Raukoilla rajoilla -teoksen kerronnallisia ratkaisuja tarkasteltaessa on helppo todeta, että sen kertoja näkyy ja kuuluu. Tuo kertojahahmo haluaa tehdä vaikutuksen laajalla asiantuntemuksellaan ja radikaaleilla – tai sellaisiksi väittämillään – mielipiteillä, muta vetää samalla maton pyrkimystensä alta pilkkaamalla aikaisempia kirjallisuushistorioita ja tutkijakollegoitaan tavalla, joka ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Tyylivalinta on sikäli sääli, että kirjasta olisi saanut sieltä täältä editoimalla ajatuksia herättävän ja ehdottoman tarpeellisen kurssikirjan yliopistollisiin kirjallisuudenopintoihin.” (Olli Löytty: "Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten". Kritiikki XV, Syksy 2016, 82)

Kommentti 15. Tässäkin sitaatissa Löytty turvautuu projektiiviseen keittiöpsykologiaan, jota joskus muinaisuudessa saatettiin kutsua intentioharhaksi. Sen enempää minä kirjailijana kuin proosahistoriani kertojahahmo tai kertojahahmot (Löytyn olisi kannattanut miettiä mahdollisuutta, että kertojia on useampi kuin yksi, mutta sellainenhan edellyttäisi jo perusnarratologian hallintaa) ei /eivät halua tehdä vaikutusta laajalla asiantuntemuksellaan (jos pitäisi Löytyn arvostelukykyä arvossa, niin voisin olla imarreltu siitä, että hän kokee asiantuntemukseni laajaksi) ja mitä radikalismiin tulee, en missään kohdassa väitä mielipiteitäni tai argumentaatiotani radikaaleiksi (vaikka ymmärrän hyvin, että ne Löytyn tiedollisesti ja taidollisesti kapeasta perspektiivistä voivat sellaiselta tuntua). (Varmemmaksi vakuudeksi ja huvin vuoksi kokoan tämän postauksen loppuun bonusraidaksi ne teokseni lauseet ja virkkeet, joihin sisältyy kirjainyhdistelmä radika).                        

Kommentti 16. Jos Löytty haluaa tutkailla panostani kirjallisuutta koskevaan tiedonmuodostukseen, niin hänen kannattaisi tutustua noin 500-sivuiseen tutkimukseeni Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory (Continuum/Bloomsbury, 2012), joka käsittelee mm. sitä millaiseksi teoskokonaisuutta, intertekstuaalisuutta ja kerrontaa koskevaa kirjallisuusteoriaa pitäisi laajentaa ja muokata, jotta se säilyttäisi erottelukykynsä ja selitysvoimansa myös paperimedian ulkopuolella. Näitä kysymyksiä globaaleilla areenoilla pohtivat tutkijat koen kollegoikseni enkä suinkaan kotimaisen kirjallisuuden kotikutoiset (ja perinteisen teoriavihamieliset) paradigmat sisäistäneitä tutkijoita, joilla on otsaa ehdottaa esimerkiksi sellaista kirjallisuuden ikiaikaista perusominaisuutta kuin monitulkintaisuutta postmodernismin määreeksi, olipa tällaisella ehdottelijalla sitten professuuri tai ei. Pidän akateemista keskustelua ja dialogia suuressa arvossa, mutta dialogi käy mahdottomaksi tilanteissa, jossa toinen osapuoli ei tunne keskustelun kohteena olevaa ilmiötä, suuntausta, teoriaa tai metodia.

Kommentti 17. Myönnän auliisti, että kirjoitan ajoittain pilkallisesti joistakin aikaisempiin kirjallisuushistorioihin sisältyvistä ristiriitaisuuksista ja suoranaisista virheellisyyksistä, mutta on silkkaa hyperkonformismia väittää, että tästä johtuen Raukoilla rajoilla ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Kun Löytty toisaalla arvostelussaan kirjoittaa, että ”Eskelisen analyysi on mielestäni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu”, näyttää siltä, että Löytty valitsee ristiriitatilanteessa sittenkin mieluummin konformistisen mielensäpahoittamisen kuin avoimuuden pätevälle ja tarpeelliselle analyysille. Mielestäni valinta on väärä ja häpeäksi tekijälleen, mutta kuten Trainspottingissa sanotaan: choose life.      

Kommentti 18. Löyttyä tuntuu vaivaavan samanlainen ykseyssyndrooma kuin mm. hänen tutkijakollegaansa Juhani Sipilää. Raukoilla rajoilla käyttää useampaa kuin yhtä tyyliä, mutta ehkä Löytty ei ole kouliutunut tällaisia pikku nyansseja havaitsemaan.

Kommentti 19. Siteeraamani kappaleen viimeisessä virkkeessä Löytyn tekopyhyys tihentyy. Hän ei ilmeisesti ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paljon käytetystä mahdollisuudesta, että jokin oppikirja tentitään soveltuvin osin. Uskon kyllä, että Löytty kykenisi toimittamaan kirjastani version, jossa hieman retroneukkutyyliset mustat palkit peittäisivät kaiken kritiikin, jonka kohdistan muutamaan kotimaisen kirjallisuuden tutkijaan, jotta hänen opiskelijaparkojensa sielunrauha ja auktoriteettiusko eivät vaarantuisi. 600-sivuisesta kirjastani olisi tuollaisen toimenpiteen jälkeenkin luettavissa arviolta runsaat 580 sivua. Sinänsä Löytyn ”säälittely” on paitsi turhaa myös opiskelijoita aliarvioivaa: kirjallisuudenopiskelijat tuskin lukevat pelkästään opintovaatimuksiin sisällytettyjä kirjoja ja jo nyt, puoli vuotta kirjani ilmestymisen jälkeen, näyttää siltä, että myös opiskelijat ovat kirjani löytäneet. Minun silmissäni Löytyn säälittely on hupaisaa myös siksi, että pyrkimyksiäni turhan arvuutellessaan hän ei edes huomaa harkita mahdollisuutta, että kokisin painajaismaiseksi tilanteen, jossa Löytyn kaltaiset ja tasoiset tutkijat yrittäisivät teokseni avulla opettaa suomenkielisen proosan historiaa.    

(jatkunee)

Tässä vielä lupaamani radikaalimiksaus r-sanat lihavoituna: Näihin vaarallisiin ajatuksiin liittyy myös Minna Canthin yhteiskunnallisesti radikaalein toiminta, Vapaita aatteita -lehden jaettu päätoimittajuus A.B. Mäkelän kanssa vuosina 1889–1890. /Suomenkielisessä kirjallisuudessa kirjalliselta tekniikaltaan Ahoa ja Pakkalaa alkeellisempi, mutta taistelukautensa ajatuksiltaan ja julistuksiltaan heitä verrattomasti radikaalimpi Minna Canth olisi tällaisen vertailun itseoikeutettu kirjallinen osapuoli, mutta journalismin puolelta ei sopivaa tai luontevaa rinnastuskohdetta ilmeisesti löydy, ellei sitten verrattaisi toisiinsa Canthin fiktioita ja lehtikirjoituksia. /Tätä hyvää määrittää ennen kaikkea Järnefeltin tolstoilainen individualismi, radikaali vaatimus maanomistusolojen uudistamisesta, seksuaalimoraalin pohdiskelu puhtauden oppeineen ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus./ Vuoden 1917 eduskunta sai viimein tehtyä päätöksen kunnallisvaalilain radikaalista muutoksesta eli siirtymisestä siinäkin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen./ Vuonna 1907 järjestettiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja kummankin sukupuolen vaalikelpoisuuteen perustuvat eduskuntavaalit, joiden jälkeen suomalaisen politiikan kartta näytti radikaalisti toisenlaiselta kuin säätyvaltiopäivien ja täydellisen harvainvallan aikana./ Toki tälläkin katkoksella on historiansa, mutta silti se on radikaalimpi kuin edeltäjänsä Volter Kilven 1900-luvun ensimmäisten vuosien romaanien aiheuttama hetkellinen siirtymä läpinäkyvän viestinnällisestä kielenkäytöstä itseisarvoisemman ilmaisun suuntaan. /Mikäli Haavikon ja Kekkosen näkemykset ja päätelmät tuntuvat vieläkin liian radikaaleilta, niin vaihtoehtoinen tulkinta vuodesta 1918 ja sen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle löytyy uusimmasta riippumattomasta historiantutkimuksesta, joka kykenee sijoittamaan tapahtumat laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiinsä ja irtautumaan aikaisempien vaikenijasukupolvien ja hyödyllisten idioottien tarkoitushakuisesta historiapolitiikasta: ”Jos jääkäriliike oli ollut avainkokemus itsenäisyysaktivismille, sisällissotaa seuranneet puhdistukset olivat keskeinen kokemus maailmansodan välisen ajan valkoisten radikaalien myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle.”/ ”Vuoden 1918 jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ottivat muiden muassa johdettavakseen sotasukupolven maailmansodassa ja sen väkivaltaisissa jälkiselvittelyissä radikalisoituneet entiset lapsisotilaat, puhdistusten puuhamiehet ja traumatisoituneet sodan puoliammattilaiset, jotka eivät enää kyenneet puhumaan muusta kuin ’kauniista tytöistä, lihavista sioista, viinasta ja ryssistä’.”/ Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikalismia, sen hyökkäävää idänpolitiikkaa ja monenlaisia salaliittolaisuuksia tutkineen Martti Ahdin (1987) mukaan itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten poliittista historiaa on ”liian painotetusti tutkittu toteutuneen vaihtoehdon, ns. parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän lähtökohdista.”/ Tästä seuraa muun muassa kirjallisuushistoriamme kannalta olennainen poliittisen kontekstin hahmotus: ”Autoritaarisen kehityksen mahdollisuus ja samalla suomalaisen oikeistoradikalismin voima ei missään vaiheessa – ei edes Lapuan liikkeen vuosina – perustunut sellaiseen joukkokannatukseen, joka olisi kilpaillut demokratian ehdoilla tapahtuneen poliittisen mielipiteenmuodostuksen kanssa. Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikaaleille – mutta mikä ehkä tärkeämpää – myös niille päätöksentekijöille ja poliittisille voimille (keskiryhmille ja vasemmistolle), jotka etenkin em. kriisitilanteissa kokivat parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän uhanalaiseksi, nämä olivat tuntuvasti selvempiä realiteetteja kuin monelle menneisyyden tarkkailijalle.”/ Muutettavat muuttaen sama arvio sopii SKP:n toimiin ns. vaaran vuosina 1940-luvun lopulla, jolloin Suomesta ei tullutkaan kansandemokratiaa, ja 1970-luvun taistolaisradikalismiin, jonka edustajista osa tuntui elävän vähintään toinen jalka miehityksen jälkeisen vallan uusjaon odotuksessa./ 1930-luvun ”oikeistoradikalismissa” ja 1970-luvun ”vasemmistoradikalismissa” on myös paljon yhteisiä piirteitä: vahvempaan ja hyökkääjään samaistuminen, reaktionmuodostukseen perustuva sukupolvikapina, voiman korostaminen, humanismin, demokratian, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden avoin halveksunta, opportunistinen ja ennakoiva asettuminen oletetun voittajan puolelle, yksinkertainen ideologia ja sitä säestävä vaistoja tai tieteellisyyttä korostava pseudofilosofia, joka tekee tietoisuudesta ja sen tutkimisesta pseudobiologisista tai muista ideologisista syistä tarpeetonta, heikko kyky sietää epävarmuutta ja monimuotoisuutta sekä kulttuuritoimijoilla taiteellinen vanhakantaisuus ja tarve puolustautua ajankohdan uusia virtauksia vastaan./ Hän oli monarkisti ja oikeistoradikaali vuosina 1918–1919./ Älyllisesti virkeä ja omatoiminen työväenliikkeen kulttuuri oli suurimmaksi osaksi teloitettu pois viimeistään valkoisten voittoa seuranneissa järjestelmällisissä pitäjäkohtaisissa puhdistuksissa, joiden kohteeksi joutuneilla ihmisillä oli useimmiten syntilistallaan vain aktiivinen vakaumus ja valistunut tai radikaali mieli, joka koettiin uhkaksi raaoin ja laittomin keinoin palautettavalle ”laille ja järjestykselle”. Sodan seurauksena osa työväenliikkeestä radikalisoitui vielä lisää, SKP perustettiin hävityn sisällissodan jälkeen Pietarissa vuonna 1918 ja viimeistään siitä lähtien Neuvostoliiton sitkeä olemassaolo loi voittajien mielessä uhan sisällissodan uusiutumisesta juuri sellaisessa muodossa kuin se heidän propagandan turvottamassa mielikuvituksessaan oli jo kerran käyty./ Toki Ranskalla ja Suomella on eronsa ja erilaiset rintamalinjat kirjailijakunnan ja sivistyneistön sisällä suhteessa kansallissosialismiin ja Hitlerin Saksaan, mutta on hieman kivuliasta tajuta, että Paavolaisen empivä ehkä edustaa suomalaisen sivistyneistön todellisuudessa radikaalimpaa epäilevyyttä ja kriittistä torjuvuutta kuin useiden muiden opportunistisen intomielinen kyllä./ Synkästä yksinpuhelusta käy myös ilmi, että jotkin Suomalais-saksalaisen Seuran johtohenkilöt onnistuivat aikoinaan potkimaan Paavolaisen pois Travemünde Rundista ja aiheuttamaan hänelle myös porttikiellon Kolmanteen valtakuntaan, koska pitivät Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjaa liian radikaalina./ Suomen Kustannusyhdistys pysyi vaiti ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja (1958–1966) ja everstiluutnantti evp. Martti Santavuori ehdotti jopa valtiollisen sensuurin käyttöönottoa hänen mielestään moraalittomien ja pornografisten kaunokirjallisten teosten julkaisemisen estämiseksi ja radikalismin suitsimiseksi./ Yksinkertaisen ja hieman akrostisen barokkirunouden tasoisen kuriositeetin tästä kertakäyttöergodisesta ”korttipakkakirjasta” tekevät sen suppeus (10 lyhyellä fragmentilla on vaikea saada luotua laadullisesti toisistaan radikaalisti poikkeavia polkuja tekstin halki), eri lukujärjestysten motivoimattomuus, fragmenttien samankaltaisuus ja osin se, ettei Säisä jatkanut ideansa kehittelyä (sama koskee monia muitakin antologian kirjoittajia). / Hannu K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva, mutta kokeelliseksi romaaniksi teosta on vaikea väittää, ellei ole sisäistänyt esteettisesti ja poliittisesti kyseenalaista radikaalikuvitelmaa kollaasista. / Surkuhupaisasti Palmgrenin takaperoinen asennoituminen kavaltaa sen, ettei hän tunne kollaasin historiaa maailmansotien välisen ajan radikaalin vasemmistolaisesti orientoituneessa eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa kirjallisuudessa ja journalismissa, mutta samalla hänen sensuurihaluinen lukutaidottomuutensa viittaa suomalaisessa kontekstissa myös eteenpäin eli 1970-luvun pimeimpään taistolaisuuteen. / 1960-luvun osallistuvaan retoriikkaan sopi hyvin ajatus, että kollaasissa ”todellisuus” tai sieltä peräisin olevat sepitteelle ja taiteelle vieraat elementit tuodaan keskeiseksi osaksi ”radikaalia” tai ”kriittistä” teosta./ Tämä oletus sopi hyvin ja arvattavasti kollaasia paremmin 1960-luvun jälkipuolen poliittisen radikalismin vaatimuksiin ja oletuksiin, koska dokumenttiromaanit asettuivat tai ne asetettiin vastakkain fiktiivisten romaanien kanssa eikä niihin toisaalta sisältynyt kirjailijan valitsemaa helposti sattumanvaraiselta ja yhdentekevältä vaikuttavaa materiaalia, jonka lukeminen jopa 1960-luvun infoähkyn vallitessa saattoi vaatia yllättävän hyviä perusteita. Näin siis dokumenttiromaani olisi paitsi poliittisesti korrektimpi (eli välttyisi helpommin kokeellisuutta, estetismiä ja formalismia koskevilta syytöksiltä) myös esteettisesti ”radikaalimpi” kuin kollaasiromaani hylätessään sekä kirjailijan sepittämän fiktiivisen todellisuuden että tämän sen jatkoksi tai täydennykseksi leikkaaman ja liimaaman helposti motivoimattomalta tuntuvan ei-fiktiivisen materiaalin./ 1960-luvulla Väinö Kirstinä esitteli ohuen siivun avantgardea dadasta lettrismiin, mutta ei kovin hyvin eikä perusteellisesti, ja jopa kollaasia luultiin hetken aikaa radikaaliksi ja avantgardistiseksi keinoksi./  Ensyklopedia ei ristiviitteistään huolimatta rakenna yhtä fiktiivistä maailmaa, jonka läpi lukija kulkisi erilaisia polkuja pitkin kuten Kasaarisanakirjassa; se on hauskempi, sivistyneempi, monikulttuurisempi ja vivahteikkaampi kuin Bataillen teos eikä sitä rasita pseudoradikaali ideologia kuten Okopenkon romaania.

130. Menneisyyden hallintaa 6

”Loppukesällä 1946 tilanne muuttui täysin. Jäntti sai oman ilmoituksensa mukaan vasta tässä vaiheessa käsiinsä laajemman kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja ilmoitti olevansa äärimmäisen pettynyt ennen niin ihailemaansa mieheen. Hän piti Paavolaista suorastaan poliittisena ilmiantajana: ’En voi pitää oikeana sitä, että nykyisenä ajankohtana esität lukuisista kunnon kansalaisista lausuntoja, jotka vaikeuttavat heidän elämismahdollisuuksiaan, jopa varmasti eräissä tapauksissa aiheuttavat asianomaisille suuria ikävyyksiä. Epäilen, oletko tullut ajatelleeksi, että monesti ylität skandalisoimisessa kommunistilehtiemmekin tason. Yleinen tendenssi teoksessasi ei tietenkään minua miellytä. Se, että puhut totta, huhua ja valhetta sekaisin tapausten yhteydessä, jotka ovat minullekin tuttuja, häiritsee minua sanomattomasti.’

Myös kirjallinen johtaja Martti Haavio yltyi kesällä 1946 esittämään voimakasta kritiikkiä tekeillä olevaa teosta kohtaan. Haaviolla oli myös henkilökohtaisempia syitä kritiikkiinsä. Hän väitti, että Paavolainen teki kirjassaan juuri hänestä  ’suurfascistin' sekä ’propagandan keskusfiguurin’ ja ’TK-optimismin pääedustajan'. Haavio oli jo aiemmin puuttunut useaan sellaiseen käsikirjoituksen kohtaan, jossa hän itse esiintyi epäkunnioittavassa valossa, ja oli jopa toivonut Paavolaisen jättävän hänet (Paavolaisen komppanianpäällikön) pois koko teoksesta.

Muutaman säilyneen dokumentin perusteella on vaarallista tehdä Martti Haavion roolista kovin perusteellisia päätelmiä, mutta kirjeenvaihto todistaa ainakin sen. että Paavolainen oli jo aiemmin Y.A. Jäntin pyynnöstä poistanut käsikirjoituksesta sellaisia kohtia, joissa puhuttiin Haaviosta ja tämän Suur-Suomi-innosta. Paavolainen kertoi Haavion ’nykyistä asemaa ajatellen’ lisänneensä tekstiin kohdan, jossa tämän sanotaan suhtautuneen 'hieman väkinäisesti’ optimistisimpaan sotapropagandaan. Lisäksi Paavolainen kertoi muutenkin useaan kertaan viilanneensa tuttuja henkilöitä koskevia, alun perin ehkä liian kärkeviä luonnehdintoja.

Paavolainen jopa tarjosi Haaviolle vielä lopullista mahdollisuutta korjata kaikki itseään koskevat kohdat. Hän myös ilmoitti olevansa tekstinsä suhteen muutenkin valmis muutoksiin ja poistoihin. Paavolainen ei halunnut olla ilmiantaja vaan vain puhdistaa ilmaa: ’Tässä maassa on jo valehdeltu tarpeeksi’. 

Aina provokatiivisuuteen taipuvainen Paavolainen otti Jäntin ’totta, huhua ja valhetta’ -lausahduksen jopa teoksen esipuheeseen ja selitti, että huhut ja valheet kukoistivat jatkosodan aikana kaikkialla ja olivat ikään kuin osa aikakauden henkistä maisemaa. Sotaa käyvässä maassa kerta kaikkiaan elettiin propagandan ja villien huhujen ristitulessa.

Jäntin ja Haavion ynseäksi muuttunut suhtautuminen tekeillä olevaan teokseen herättää luonnollisesti kysymyksen siitä, miksi WSOY ylipäätään julkaisi Synkän yksinpuhelun. Yrjö Jäntti kertoi paljon myöhemmin, ettei hän ollut koskaan ollut niin masentunut kuin luettuaan Paavolaisen valmiin kirjan alusta loppuun. Olihan lisäksi tiedossa, että esimerkiksi Koskenniemi ei tulisi teoksesta pitämään, vaikka myös häntä koskevia mainintoja siivottiin tekstistä pois. Itse asiassa yhtiön henkilökunnassa ja varsinkin kirjailijakunnassa oli useita muitakin, joilla oli syytä toivoa, etteivät Paavolaisen "epäkunnioittavat" luonnehdinnat heistä tulisi julkisuuteen. Y. A. Jäntin kirjeistä Paavolaiselle heijastui lopulta jonkinlainen fatalismi: pyörät oli jo pantu pyörimään, eikä hän enää aikonut ryhtyä perkaamaan Paavolaisen tekstiä. Projekti oli jo tässä vaiheessa mitä suurimmassa määrin julkinen. ’Kaikki’ tiesivät, että Paavolaisen sensaatiomaiset sotapäiväkirjat olivat tulossa Söderströmillä jouluksi. Teoksen poistaminen julkaisulistalta olisi tiennyt melkoisia kolhuja kustantamon kilpeen. WSOY:tä olisi syytetty sensuurista, ja joku kilpailija olisi joka tapauksessa julkaissut entistäkin suuremman ennakkokohun saatteleman teoksen, jossa jo poistetutkin kohdat olisivat saattaneet taas olla mukana. Erityisesti Martti Haavio oli tulilinjalla; WSOY:n julkaisemassa laitoksessa hän saattoi sentään kontrolloida omaa jälkimainettaan. 

Kustantamossa nieltiin katkera kalkki. mutta saattaa olla, että teoksen poikkeuksellisen korkea kirjakauppahinta oli jonkinlainen signaali epäsuopeudesta. Samansuuntaisia signaaleja Martti Haavio antoi vielä vuosikymmeniä myöhemmin nimittämällä päiväkirjaa ’väärennökseksi’. ”

(Kai Häggman: Werner Söderström Osakeyhtiö 2: 1940–2003: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. WSOY, 2003, 131–134)

129. Propagandan suurvalta

”Keväällä 1941 huhut tulevasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan levisivät Suomessa entistä huomattavasti laajempiin piireihin. Saksan nopeaa voittoa pidettiin mm. talvisodan kokemusten jälkeen selvänä, ja samalla lisääntyivät tietenkin myös spekulaatiot Karjalan takaisin saamisesta. Suomen poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa spekulaatiot olivat jo muuttuneet sotavalmisteluiksi. Lisävarmuutta saatiin toukokuussa 1941, kun saksalaiset pyysivät etnografisesti ja sotilaallisesti perustellun salaisen mietinnön Suomen toivomuksista tulevan itärajan suhteen. Presidentti Risto Ryti suhtautui tehtävään vakavasti ja pyysi mietinnön kirjoittajaksi Suomen historian professoria Jalmari Jaakkolaa, joka oli 1930-luvulla julkaissut WSOY:n kustannuksella uusia historiantulkintojaan. Kirjoittajaa valittaessa ’suursuomihenkisyyttä’ pidettiin tärkeänä, ja Jaakkola tekikin työtä käskettyä. 

Jaakkolan omista mieltymyksistä ei ollut epäilyksiä, sillä WSOY:n edellisenä vuonna julkaisemassa yleisesityksessä Suomen historian ääriviivat hänen johtoteemansa oli suomalaisten ikiaikainen etuvartioasema idän suuntaan. Teoksensa alussa Jaakkola katsoi inspiroitunein silmin pohjoisen Euroopan karttaa ja onnistui näkemään Skandinavian ilmiselvänä leijonana, jonka itään päin suuntautuva etukäpälä ja rinta oli tietenkin Suomi. Jaakkolan tulkinta otettiin innostuneesti vastaan. Arvosteluissa mm. ihmeteltiin, kuinka vasta nyt Suomen historiaa tulkittiin oikeassa valossa; lukuisia koululaispolvia oli "petetty" mm. ruotsalaisväritteisellä ja vähemmän sotaisalla historiantulkinnalla. 

Jaakkolan saksalaisia varten tekemän muistion tekoon osallistui myös eräitä AKS:n heimoasiantuntijoita. Varsinainen kuuma peruna oli tietenkin tulevaisuutta koskeva osuus: mikä olisi Suomelle sopiva raja uudessa Euroopassa? Tätä tulevaa ratkaisua hahmotellessaan Jaakkola tietenkin kuunteli maan korkeinta poliittista ja sotilaallista johtoa, ja mm. Ryti osallistui tekoprosessiin aktiivisesti. Selvitystyö valmistui hieman ennen jatkosodan syttymistä. Sodan sytyttyä poliittinen johto halusi tehdä uusista linjauksista myös julkisia ja salaisesta muistiosta muokattiin kirja. Suomen johtavien piirien viestittämät laajentumispyrkimykset kätkettiin yksityisen professorin ja yksityisen kustannusyhtiön nimissä julkaistuun tieteellissävyiseen teokseen. Ryti halusi teoksen ilmestyvän paitsi saksaksi myös ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Kysymys ei enää ollut vain kotimaisesta propagandasta ja Saksan johdon informoimisesta, vaan maailmanlaajuisesta mielipiteen muokkauksesta. 

Asioiden tärkeysjärjestystä kuvastaa se, että saksankielinen laitos Die Ostfrage Finlands valmistui ensin, elokuussa 1941. Suomenkielinen Suomen idänkysymys ilmestyi myöhemmin syksyllä, ja englantilainen, ruotsalainen ja ranskalainen laitos vuonna 1942. Suomen sodanaikaisen propagandakirjallisuuden tärkein teos ilmestyi WSOY:n nimissä, mutta työn todellinen teettäjä ja julkaisija oli ulkoministeriö, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnustanut hanketta omakseen. WSOY:n hinnoittelukortistot paljastavat, että kyseessä oli puhdas peiteoperaatio, sillä esimerkiksi valtaosa englanninkielisestä laitoksesta toimitettiin kirjapainosta suoraan ulkoministeriöön. Teoksen sisältö oli joka tapauksessa niin raju, ettei sille haluttu antaa virallisen ulkopolitiikan arvovaltaa. 

Käytännössä Jaakkolan teokseen oli kuitenkin kirjattu myös Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon rajakaavailut. Jaakkolan ratkaisuehdotus oli yksinkertainen. Uudessa Euroopassa Suomen tehtävänä oli vartioida Itämeren alueen turvallisuutta itää vastaan, eikä se onnistuisi, ellei aluetta samalla merkittävästi laajennettaisi. Tämä tarkoitti paitsi pakkorauhassa ryöstettyjen alueiden takaisin ottamista myös koko Itä-Karjalan alueen liittämistä ’vanhaan emämaahansa’. Myös Kuolan niemimaa oli Jaakkolan (ja Rytin) mukaan ’elimellistä jatkoa’ Suomelle, ja sellaisena se oli myös valtakuntaan liitettävä. Alueliitoksiin liittyisi perusteellinen väestönsiirto: noin 600 000 venäläistä ja venäläistynyttä karjalaista siirrettäisiin uuden rajan toiselle puolen, ja tilalle tulisi noin 400 000 suomalaista ja suomensukuista siirtolaista. Huomattavasti massiivisempaankin järjestelyyn saatettiin tarpeen tullen varautua, sillä kirjaan liitetyn sopivan pienen ja tuhruisen kartan mukaan Suomen itäiset äärialueet tulivat käsittämään myös Leningradin kaupungin.

Kesällä ja syksyllä 1941 samanlaisia ja suorasukaisempiakin ajatuksia esittivät monet muut, mm. maalaisliiton nuorena dynamona tunnettu Urho Kekkonen, joka vaati koko kaupungin hävittämistä. Jatkosodan ensimmäisten kuukausien tunnelmia kuvaa että aiemmin myös liberaalina anglofiilinä tunnettu Elsa Enäjärvi-Haavio innostui julkisuudessa ylistämään Jaakkolan suursuomalaisia visioita ja historiannäkemystä. Enäjärven mukaan myös kaikki historian oppikirjat ja koko kouluopetus oli uusittava Jaakkolan viitoittamille linjoille.

Jaakkolan ja WSOY:n nimissä julkaistu propagandistinen tutkielma täytti tarkoituksensa ilmeisen hyvin. Osa suomalaisista päättäjistä osasi ja uskalsi toki ilmankin varautua Neuvostoliiton hajoamiseen ja Suur-Suomen luomiseen, mutta professoritason perustelut antoivat hieman epämääräisille suunnitelmille enemmän uskottavuutta. Kuolan ’tieteellisellä suomalaistamisella’ ennakoitiin tietenkin myös sitä, että norjalaiset saattaisivat sodan jälkeen olla kiinnostuneita alueesta.” (Kai Häggman: Werner Söderström Osakeyhtiö 2: 1940-2003: Avarammille aloille, väljemmille vesille. WSOY , 2003, 40-42)

128. Kustantamisen tähtihetkiä 7: SKS:n 1890-luku

”SKS:n taloudellinen ja poliittinen kytkös senaattiin on malliesimerkki fennomaaneille tyypillisestä järjestötoiminnan ja kansallisen liikkeen tukeutumisesta valtioon. Seuran piirissä luotiin uutta isänmaallisuutta, mutta samalla oltiin hyvin tarkkoja siitä, ettei suomalainen isänmaallisuus saanut keisarin tai hallituksen vastaisia piirteitä. Näkyvin ilmaus seuran ja senaatin rinnakkaiselosta oli seuran 1890 valmistunut oma talo, jolle maan hallitus oli lahjoittanut tontin naapuristaan, pääkaupungin paraatipaikalta. Hallituskatu 1 oli osoitteena hieno, mutta sillä oli myös oma symbolinen ja miksei myös käytännöllinen merkityksensä. Vinosti vastapäätä sijaitsevasta senaatin talosta tiede- ja sivistysseuraa oli helppo pitää silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että seura yhdistettiin talonsa ja toimintansa kautta senaatintorin muihin hallinnon ja tieteen tyyssijoihin. Dosentti K. N. Keckmanin asunnossa 60 vuotta aiemmin perustetusta nuorten radikaalien epämuodollisesta yhteenliittymästä oli viimeistään 1890-luvulla tullut osa vakiintunutta järjestystä.

Seuran saama vuosittainen valtionapu oli kaksi kertaa suurempi kuin sen vuosittaiset palkkakustannukset. Valtionapua voi suhteuttaa myös siihen, että seuran oman talon rakentaminen ja sisustaminen maksoi 156 000 markkaa. Vastaavasti Helsingin suurin, noin 100 henkeä työllistävä kirjapaino vaihtoi 1890-luvulla omistajaa 130 000 markalla. Talon rakentaminen tai kirjapainon hankkiminen oli tähän aikaan suhteellisen halpaa puuhaa kunnianhimoiseen kustannustoimintaan verrattuna, sillä seuran kustannustoiminnan kulut olivat vuosina 1895–1895 yhteensä 186 000 markkaa. Oman talon, kansanrunouskokoelmien sekä kirjaston ylläpito oli kirjojen julkaisemiseen verrattuna varsin vähäinen menoerä. Kustannustoiminnan menot olivat noin 80 prosenttia seuran kokonaismenoista, eikä suuria kuluja saatu kateltua kirjojenmyyntituloilla. Kustannustoiminta oli tässä vaiheessa jatkuvasti tappiollista ja vuosittaiset tappiot olivat hätkähdyttävän suuria. Esimerkiksi 1893 tappioksi laskettiin noin 36 000 markkaa ja seuraavina vuosina luvut olivat vielä synkempiä (39 000 ja 48 000 markkaa).

Syy tappioihin oli seuran tinkimättömän epäkaupallisessa ja yleiseen hyötyyn tähtäävässä kustannuspoliittisessa linjassa. Kustannustoiminnasta vastanneen A.A. Granfeltin mukaan seura siirsi kaikki kaupallisesti kannattavan tuntuiset kirjahankkeet yksityisille kustantajille: ’Seura ylipäänsä ei katso asiaksensa kustantaa teoksia, joita yhtä hyvin saataisiin julkisuuteen melkein kenenkä kustantajan kautta hyvänsä’.” (Kai Häggman:  Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 52-54)

Käytännössä hankkeita ei kuitenkaan siirretty kenelle kustantajalle hyvänsä vaan niille, joiden johdossa SKS:n napamiehillä oli kaksoisrooli, mikä nykynenään tuoksahtaa hyvä veli -verkostolta, jääviydeltä ja korruptiolta, mutta anakronismit sikseen:   

”Seurassa oltiin 1890-luvun alussa valmiita luovuttamaan oppikirjojen kustantaminen vastaperustetuille kansallishenkisille yksityisille kustannusyhtiöille.  Seuran keskeiset vaikuttajat ymmärsivät asian niin, että yksityiset suomenmieliset kustantajat eivät olleet kilpailijoita vaan tulivat jakamaan vanhan emon taakkaa.  Eliel Aspelin ja Kaarle Krohn olivat 1890 näkyvästi mukana perustamassa Otavaa ja E. N. Setälästä tuli saman vastaperustetun nuorsuomalaisuuteen kallistuvan kustannusyhtiön keskeinen taustavaikuttaja vuosisadan vaihteessa. Kaarle Krohn taas oli ystävänsä Werner Söderströmin tärkeimpiä kirjallisia neuvonantajia ja istui WSOY:n leimallisesti vanhasuomalaisessa johtokunnassa vuosikymmeniä. Seurassa oli jo pääosin luovuttu kaunokirjallisuuden julkaisemisesta ja uuden vuosisadan myötä luovuttiin vähitellen myös hyvin kannattavista suomenkielisistä oppikirjoista. Uusia oppikirjoja saatettiin edelleen julkaista, mutta mieluusti vain huonosti kannattavia ja vähälevikkisiä aikuisten käsi- ja oppikirjoja, jotka eivät kaupallisille yrittäjille kelvanneet.  Vapaaehtoinen väistyminen koululaisille suunnattujen oppikirjojen kustantamisesta oli taloudellisessa mielessä järjetöntä, mutta seuran piirissä katsottiin jo pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Kansanrunouden ja kielitieteen alalla suunniteltiin mittavia julkaisuhankkeita, joille oli tavalla tai toisella raivattava kustannusohjelmasta tilaa ja resursseja.”  (emt., 73) 

127. Muistiorganisaatiosairauksista 2

”Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori Rafael Koskimiehelle juutalaisvastaisuus, kirjaroviot ja tiedemiesten vainot olivat puolestaan valitettavia, mutta silti kokonaismerkitykseltään toisarvoisia tekijöitä, jotka eivät horjuttaneet Saksan asemaa Euroopan johtavana sivistys- ja kulttuurivaltiona. Hänestä Mein Kampf ei ollut pelkkä kirja vaan 'kokonainen vallankumous kirjan kansien sisällä.' Tunnettujen tieteilijöiden ja taiteen tekijöiden vainoja Koskimies kritisoi, joskin uskoi näiden lieveilmiöiden katoavan ajan myötä. Koskimiehen suhde juutalaisuuteen erosi Wenerwirran ja Öhmannin vastaavista siten, että hän kutsui vakaumusta juutalaisesta maailmansalaliitosta 'humbuugiksi'. Toisaalta hän pohti, voisiko perinteisessä juutalaiskuvassa, joita kirjallisuudessa edusti esimerkiksi Shakespearen inhottava kauppiashahmo Shylock, olla sittenkin paljon totta: 'Onko kenties lopulta niin, että nämä suuret mielikuvitusluomukset sisältävät enemmän, kuin mitä käytännössä otetaan huomioon.' Saksassa, jossa seurattiin varsin tarkkaan ulkomaiden lehdistöä, Öhmannin ja Koskimiehen kaltaiset omasta aloitteestaan maata puolustavat kirjoittajat pantiin ilolla merkille.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. WSOY, 2013, 104)              

  

”Suomen Kansallisteatteri puolestaan oli maan johtava näyttämö, jonka ratkaisut ohjasivat koko suomalaisen näyttämötaiteen suuntaa. Instituution suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan muodostui kiistakapula, jossa ulkopolitiikan kulttuurille aiheuttamat heilahtelut tulivat näkyvästi esille. Eräs innokkaimpia Saksan kannattajia teatterin johtokunnassa oli professori Rafael Koskimies, joka oli Valvoja-Aika-lehden päätoimittajana sysinyt suomalaista kulttuurikeskustelua kansallissosialismia ymmärtämään pyrkivään suuntaan.” (emt., 342–343)

Koskimies oli myös Euroopan kirjailijaliiton jäsen, mutta sekin tieto on maskeerattu piiloon yhteyksissä, joissa Helsingin yliopiston humanistien ansioita hehkutetaan. Esimerkiksi 375 humanistia -sivusto (2015) tarjoilee tällaisen tiivistelmän Koskimiehen biografiasta otsikolla Kirjallisuusteoriasta sukuhistoriaan: 

”Rafael Koskimies syntyi Savon seuduilla helmikuussa 1898 fennomaani-ihanteita kannattavan perheen vanhimmaksi lapseksi. Perheen fennomaanimyönteisyys ei ollut yllättävää, sillä suku kytkeytyy kuuluisiin fennomaaniaatteen ajajiin, kuten Yrjö Sakari Yrjö-Koskiseen. Rafael Koskimiehen sukunimi olikin vuoteen 1926 asti Forsman.

Rafael Koskimies muutti perheineen Helsinkiin nykyiselle Lönnrotinkadulle (ent. Antinkatu 22) ja suoritti Helsingin Suomalaisessa normaalilyseossa ylioppilastutkintonsa. Helsingin yliopistoon hän kirjautui sisään vuonna 1916. Suhteellisen varhaisesta vaiheesta asti oli selvää, että kirjallisuus ja estetiikka kiinnostivat nuorta Koskimiestä ja hän viihtyi kirjojen ääressä. Hänen vanhempansa olivat myös sivistyneitä ja varsinkin hänen isänsä luona kävi paljon erilaisia vieraita, joista Ernst Nevanlinna oli kenties tunnetuin, mutta myös ahkerin kävijä.

Koskimies valmistui yliopistosta neljässä vuodessa, mutta palasi yliopiston hoiviin tohtorinväitöskirjan muodossa. Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1923–1925. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1927. Tästä alkanut tutkijanura oli varsin vaiherikas. Hän oli yhtälailla kiinnostunut kirjallisuuden teoriasta kuin kulttuurihistoriasta.

Vuonna 1925 julkaistu Theorie des Romans oli hänen kansainvälisesti tunnetuin teoksensa, jossa hän käsittelee nimenmukaisesti romaanin teoriapuolta. Eritoten saksalainen kirjallisuusteoria olikin Koskimiehen kiinnostuksen kohteena. Hän keskittyi myös useammassa teoksessa runo-oppiin.

Muut Koskimiehen teokset käsittelevät niin kulttuurihistoriaan, kuten Runebergin Suomi, tai yksittäisten kirjailijoiden elämäntöitä, kuten Aleksis Kiveä. Koskimies myös jatkoi loppuun Gunnar Suolahden aloittaman Yrjö Sakari Yrjö-Koskisesta kertovan kirjan ja tuli täten sivunneeksi oman sukunsa historiaa.

Koskimiehen työ tutkijana oli saanut kiitosta ja hän haki estetiikan ja nykyiskansan kirjallisuuden professorin virkaa 1930-luvun puolella. Professorin virkaan hän astui vuonna 1939. Professorina hän ehti olla 22 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Työt eivät kuitenkaan siihen loppuneet vaan hän toimi vielä jonkin aikaa kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtajana. Lisäksi hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian esimieheksi.”

Koskimiehen toimintaa kriitikkona käsitellään puolestaan otsikolla Ylisanojen välttelijä tähän tapaan: 

”’Kirjallisuuden arvostelijan ei pidä uppoutua yksinomaan kirjallisuuteen eikä estetiikon estetiikkaan’ muisteli Rafael Koskimies kerran isänsä sanoneen. Hän myös pyrki noudattamaan ohjeistusta. Arvosteluissaan hän pyrki välttämään turhan voimakkaita tai latautuneita sanoja, mutta piti silti kielen elävänä ja rikkaana. Hän pohti esseissään kriitikon etiikkaa ja tuli lopputulokseen, että oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja totuudessa pitäytyväisyys ovat kriitikolle olennaisia arvoja. Koskimies ei myöskään yleensä antautunut päivän polttaviin polemiikkikeskusteluihin. Kenties juuri näistä syistä Koskimiestä on arvostettu kriitikkona.

Journalistinen ura oli alkanut Koskimiehellä jo yliopisto-opiskelijana ollessaan. Hän oli lähettänyt malliarvostelun V. A. Koskenniemelle, joka tuolloin päätoimitti Aika-lehteä. Koskenniemi piti lukemastaan ja kutsui Koskimiehen mukaan toimitukseen. Viralliseksi nimikkeeksi tuli toimitussihteeri, mutta hän kirjoitti erityisesti arvosteluja niin teatterista kuin kirjoistakin. Ajan toimitus toimi myös hyvänä ponnahduslautana muun kirjallisuusalan suuntana, sillä toimituksessa olleissa ja vierailleista henkilöistä moni oli tai heistä tuli niin professoreita kuin tunnettuja kirjailijoitakin. Myöhemmin Koskimies osallistui myös Uuden Suomen tekemiseen vakituisena avustajana sekä toimi päätoimittajana Ajan perillisessä, Valvoja-Ajassa.”

Koskimiehen sodan jälkeen vain parantunut asema käy ilmi hänen urapolustaan: ”Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori 1939 – 1961, Helsingin yliopisto; Kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1926 – 1938, Helsingin yliopisto; Suomalaisen Tiedeakatemian esimies 1963 – 1964;

Kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtaja 1943 – 1968; Suomen Kansallisteatterin johtokunnan puheenjohtaja 1948 – 1960; Valvoja-Ajan päätoimittaja 1932 – 1941; Uuden Suomen vakinainen avustaja 1921 - 1934, 1940 ja 1941; Ajan toimitussihteeri 1917 – 1924.”

Hyperkollegiaalisen suitsutuksen lähteinä näkyy käytetyn seuraavia teoksia: 

Laitinen, Kai, ”Koskimies, Rafael”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Luettu 11.5.2015.

”Kaarlo Rafael Koskimies”. Menneisyyden humanistit -verkkosivusto. Luettu 13.5.2015.

Rafael Koskimies, ”Helsinki ja Härjänvatsa”. Otava: Helsinki 1953.