”SKS:n taloudellinen ja poliittinen
kytkös senaattiin on malliesimerkki fennomaaneille tyypillisestä
järjestötoiminnan ja kansallisen liikkeen tukeutumisesta valtioon. Seuran
piirissä luotiin uutta isänmaallisuutta, mutta samalla oltiin hyvin tarkkoja siitä,
ettei suomalainen isänmaallisuus saanut keisarin tai hallituksen vastaisia piirteitä.
Näkyvin ilmaus seuran ja senaatin rinnakkaiselosta oli seuran 1890 valmistunut oma
talo, jolle maan hallitus oli lahjoittanut tontin naapuristaan, pääkaupungin paraatipaikalta.
Hallituskatu 1 oli osoitteena hieno, mutta sillä oli myös oma symbolinen ja miksei
myös käytännöllinen merkityksensä. Vinosti vastapäätä sijaitsevasta senaatin talosta
tiede- ja sivistysseuraa oli helppo pitää silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin se,
että seura yhdistettiin talonsa ja toimintansa kautta senaatintorin muihin hallinnon
ja tieteen tyyssijoihin. Dosentti K. N. Keckmanin asunnossa 60 vuotta aiemmin perustetusta
nuorten radikaalien epämuodollisesta yhteenliittymästä oli viimeistään 1890-luvulla
tullut osa vakiintunutta järjestystä.
Seuran saama vuosittainen
valtionapu oli kaksi kertaa suurempi kuin sen vuosittaiset palkkakustannukset.
Valtionapua voi suhteuttaa myös siihen, että seuran oman talon rakentaminen ja sisustaminen
maksoi 156 000 markkaa. Vastaavasti Helsingin suurin, noin 100 henkeä työllistävä
kirjapaino vaihtoi 1890-luvulla omistajaa 130 000 markalla. Talon rakentaminen tai
kirjapainon hankkiminen oli tähän aikaan suhteellisen halpaa puuhaa kunnianhimoiseen
kustannustoimintaan verrattuna, sillä seuran kustannustoiminnan kulut olivat vuosina
1895–1895 yhteensä 186 000 markkaa. Oman talon, kansanrunouskokoelmien sekä kirjaston
ylläpito oli kirjojen julkaisemiseen verrattuna varsin vähäinen menoerä.
Kustannustoiminnan menot olivat noin 80 prosenttia seuran kokonaismenoista, eikä
suuria kuluja saatu kateltua kirjojenmyyntituloilla. Kustannustoiminta oli tässä
vaiheessa jatkuvasti tappiollista ja vuosittaiset tappiot olivat hätkähdyttävän
suuria. Esimerkiksi 1893 tappioksi laskettiin noin 36 000 markkaa ja seuraavina
vuosina luvut olivat vielä synkempiä (39 000 ja 48 000 markkaa).
Syy tappioihin oli seuran
tinkimättömän epäkaupallisessa ja yleiseen hyötyyn tähtäävässä kustannuspoliittisessa
linjassa. Kustannustoiminnasta vastanneen A.A. Granfeltin mukaan seura siirsi
kaikki kaupallisesti kannattavan tuntuiset kirjahankkeet yksityisille
kustantajille: ’Seura ylipäänsä ei katso asiaksensa kustantaa teoksia, joita yhtä
hyvin saataisiin julkisuuteen melkein kenenkä kustantajan kautta hyvänsä’.” (Kai
Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 52-54)
Käytännössä hankkeita ei kuitenkaan
siirretty kenelle kustantajalle hyvänsä vaan niille, joiden johdossa SKS:n
napamiehillä oli kaksoisrooli, mikä nykynenään tuoksahtaa hyvä veli -verkostolta,
jääviydeltä ja korruptiolta, mutta anakronismit sikseen:
”Seurassa oltiin 1890-luvun
alussa valmiita luovuttamaan oppikirjojen kustantaminen vastaperustetuille kansallishenkisille
yksityisille kustannusyhtiöille. Seuran keskeiset
vaikuttajat ymmärsivät asian niin, että yksityiset suomenmieliset kustantajat
eivät olleet kilpailijoita vaan tulivat jakamaan vanhan emon taakkaa. Eliel Aspelin ja Kaarle Krohn olivat 1890 näkyvästi
mukana perustamassa Otavaa ja E. N. Setälästä tuli saman vastaperustetun nuorsuomalaisuuteen
kallistuvan kustannusyhtiön keskeinen taustavaikuttaja vuosisadan vaihteessa.
Kaarle Krohn taas oli ystävänsä Werner Söderströmin tärkeimpiä kirjallisia
neuvonantajia ja istui WSOY:n leimallisesti vanhasuomalaisessa johtokunnassa vuosikymmeniä. Seurassa oli jo pääosin luovuttu
kaunokirjallisuuden julkaisemisesta ja uuden vuosisadan myötä luovuttiin
vähitellen myös hyvin kannattavista suomenkielisistä oppikirjoista. Uusia oppikirjoja
saatettiin edelleen julkaista, mutta mieluusti vain huonosti kannattavia ja
vähälevikkisiä aikuisten käsi- ja oppikirjoja, jotka eivät kaupallisille yrittäjille
kelvanneet. Vapaaehtoinen väistyminen koululaisille
suunnattujen oppikirjojen kustantamisesta oli taloudellisessa mielessä järjetöntä,
mutta seuran piirissä katsottiin jo pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Kansanrunouden
ja kielitieteen alalla suunniteltiin mittavia julkaisuhankkeita, joille oli tavalla
tai toisella raivattava kustannusohjelmasta tilaa ja resursseja.” (emt., 73)
