Kolmen kehän sirkus 6: maisteri Rantaman lyhyen kantaman matalalento, osa 2

Tässä osuudessa enimmäkseen vain siteeraan ja kommentoin Rantaman arviota Kolmen kehän sirkuksesta, joka täyttää koko sivun Hesarissa. Jostain syystä Rantama tärvää siitä noin neljänneksen muistelemalla kokemuksiaan 35 vuotta sitten julkaistuista Jälkisanoista, joten voisimmekin kysyä kuka tässä onkaan takertunut menneisyyteen, kirjailija vai kriitikko.

Jälkisanoista jaarittelun jälkeen Rantama siirtyy kiittelemään panostani ”erityisesti suomalaisen proosakirjallisuuden edistämisessä”. Tästä olen jäävi sanomaan muuta kuin sen, että jos pitää paikkansa, että olen, Rantaman mukaan, ”tinkimättä edistänyt kirjallista monimuotoisuutta niin teorian, kirjallisuushistorian kuin itse kirjallisuudenkin piirissä”, niin osa mahdollisesta vaikutuksestani sisältyy muutamiin aiemmin julkaistuihin teksteihin, jotka olen sijoittanut osaksi Kolmen kehän sirkusta. Tässä tullaan myös siihen, että aiemmista esseeteoksistani osuvin vertailukohta tai taustakangas ei ole Jälkisanat eikä Haavikko 2001 vaan Digitaalinen avaruus siitäkin huolimatta, ettei elektroninen ja ergodinen kirjallisuus ole kuin yksi monista Kolmen kehän sirkuksen aiheista. Toinen relevantti taustateksti tuotannossani on Raukoilla rajoilla, koska ei olisi täysin väärin väittää Kolmen kehän sirkuksen käsittelevän kirjallisuushistoriaa, toki sillä tavalla laajasti ymmärrettynä, että myös 2000-luvun alun virtaukset kuuluvat siihen.

Ironisena välihuomiona mainittakoon Rantaman arvostelun paperiversion ingressi (paperi- ja nettiversioiden otsikot ja ingressit eroavat toisistaan, mutta siitä myöhemmin), joka toteaa ”Markku Eskelinen tunnetaan provokaattorina, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt hänen suuri panoksensa kirjallisuuden kehittämiseen”. Ja kas kummaa, itse arvostelussa käy juuri samalla tavalla, koska Rantaman täytyy valita taustaksi Jälkisanat voidakseen oikeuttaa Tarkka- ja kritiikkitraumansa loputtoman tuntuisen läpityöskentely-yrityksen. 

Kun noin kolmasosa arvostelun tilasta on käytetty Rantama siirtyy vihdoin kommentoimaan Kolmen kehän sirkusta: ”Jos Eskelinen ennen halusi olla kulttuurin aallonharjalla ja uuden ääressä hyvissä ajoin ennen muita, on hänen uudessa Kolmen kehän sirkus -esseeteoksessaan silmiinpistävää takertuminen menneisyyteen.” Tämän sitaatin jälkeen Rantama siirtyy puolustelemaan Tarkkaa ja kirjallisuuskritiikkiä, johon kuluukin arvion seuraava kolmannes. Yllättävästi Rantama ei tässä yhteydessä edes mainitse Kolmen kehän sirkuksen suppeaan nettiosuuteen sisältyvää ja aiemmin julkaistua esseetä Kirjallisuuskritiikki ja diversiteetti (vuodelta 2018), johon Tarkka-esseessä annetaan linkki ja jossa teen muun muassa juuri sitä mitä Rantama väittää että en tee: argumentoin joidenkin kriitikoiden työtä vastaan. Rantaman amnesia ulottuu oudosti myös niihin Kolmen kehän sirkuksen kohtiin, joissa eräiden kriitikoiden työtä arvioidaan erittäin myötämielisesti. Onko sittenkin niin, että diversiteetti kelpaa Rantamalle kirjallisuudessa, kirjallisuusteoriassa ja kirjallisuushistoriassa, mutta ei kirjallisuuskritiikissä?

Mielenkiintoisempaa on, ettei Rantama perustele ”menneisyyteen takertumistani” kuin Tarkka-esseellä eikä siinäkään yhteydessä selviä mitä Rantama tarkoittaa sen enempää menneisyydellä kuin takertumisellakaan. Onko odotuksena se, että kaikkien esseeteostani pitäisi viitata tulevaisuuteen? Vai se, että kaikki vähänkään kirjallisuushistoriaan viittaavat ja kirjallisuushistoriasta tukea hakevat esseet eivät ole suotavia? Saako esseisti kirjoittaa yhä vielä kirjoja kirjoittavista eläkeläisistä tai jopa kuolleista kirjailijoista? Miten Rantama muka tunnistaisi uutuuksia? Mistä hän tietää, että en ole uutuuksien äärellä eikä Kolmen kehän sirkus edistä diversiteettiä? Mikä on se uutuus, joka kirjastani puuttuu? Enkö voisi edes kerran haluta olla jotakin muuta kuin kirjallisuusoraakkeli?    

Huvittavinta Rantaman uutuusodotuksissa on se, että Kolmen kehän sirkuksesta löytyy vastauksia niihinkin. Poimin vastaukseksi yhden lyhyen kappaleen, joka on vain pieni osa vastausta: ”Keinojen historian kannalta kysymykseen postmodernismin jälkeisestä ajasta on helppo vastata kahdella toisiaan täydentävällä tavalla. Jos haluaa jatkaa kirjallisuuden keinovarannon laajenemisen seurantaa ja löytää uutuuksia, huomio kannattaa siirtää elektroniseen kirjallisuuteen ja auratureen (ja olisi kannattanut siirtää jo ajat sitten). Jos haluaa pysytellä paperiteknologisissa ratkaisuissa, tulee kenties huomanneeksi, että keinovalikoiman karttuminen on olennaisesti hidastunut, ellei peräti pysähtynyt. Tästä ei kuitenkaan ole seurauksena pastisseja tai kierrätystä vaan kulttuuri- ja aikakausirajoja ylittäviä yhdistelmiä, sommittumia ja niveltymisiä, joiden havaitseminen edellyttää kunnollisia pohjatietoja mediamantian sijaan.”

Lyhyempi vastaus on lukijaystävällisesti poimittu kirjan kansiliepeeseen: ”Siirtymässä realismista modernismiin menetettiin suurin osa lukijoista, siirtymässä modernismista postmodernismiin suurin osa tutkijoista ja siirtymässä postmodernismista elektroniseen kirjallisuuteen suurin osa kirjailijoista, mutta ei hätää sillä tuhoutuvassa multimodernistisessa maailmassa paikallaan voi pysyä kulkemalla eteenpäin tai taaksepäin. Down is the new up.”

Tässä varmuuden vuoksi vielä kolmaskin osittaisvastaus, joka löytyy kirjan johdannosta: ”Uusien tai sellaiseksi koettujen kirjallisuus- ja mediailmiöiden esitteleminen ja esseemäinen analysointi kiinnosti yhä vähemmän verrattuna niiden akateemiseen tutkimukseen tai toteuttamiseen edes demoversion muodossa.”

(jatkuu)