Kolmen kehän sirkus 5: maisteri Rantaman lyhyen kantaman matalalento, osa 1
Vesa Rantaman Helsingin Sanomissa 15.5.2022 julkaistu arvostelu Kolmen kehän sirkuksesta on tyylipuhdas esimerkki kirjallisuuskritiikistä kulttuurin valeuutisina. Rantama ei perustele väitteitään, tekee tukun asiavirheitä, ajautuu ristiriitaisuuksiin, tuudittautuu tuulesta temmattuihin ennakko-odotuksiin ja keskittyy raportoimaan projektiivisia mustatuntuutuntemuksiaan samalla kun fokusoi arvostelunsa niin yksipuolisesti, että lukijan on mahdotonta saada edes alustavaa kokonaiskuvaa teoksesta. Tulos on niin onneton, että vastineeksi riittäisivät pelkästään Kolmen kehän sirkuksen sisällysluettelo ja johdantoessee.
Aloitetaan perusasioista, joita Rantama ei vaivaudu kertomaan: Kolmen kehän sirkus koostuu 30 esseestä, joista 27 on painettu kirjaan. Toisin kuin Rantaman arviosta voisi päätellä, kirjaan painetuista esseistä vain yksi käsittelee kirjallisuuskritiikkiä ja sitäkin kirjallisuushistoriallisesta perspektiivistä, koska luennan kohteena on Pekka Tarkan 1990-luvulle päättyvä muistelmateos. Tarkan teoksesta käy ilmi joukko vastenmielisiä 1960-, 1970- ja 1980-luvun suhmurointeja, kirjallisuushistoriallisesti merkityksellisiä ”maan tapoja”, joilla omaa auktoriteettiasemaa on vilpillisin keinoin pönkitetty. Vilpillisyys huipentuu akateemiseen skandaaliin ja olennaiseen menettelytapavirheeseen, jossa Tarkan väitöskirjan ohjaaja toimi myös hänen vastaväittäjänään. Maisteri Rantama ei ilmeisesti tunnu käsittävän, että tämä on riittävä peruste Tarkan tohtorin arvon perumiselle kenenkään oletetuista motiiveista riippumatta.
Ymmärrän kyllä, että Rantama on siinä määrin sanomaistunut, että kokee tarpeelliseksi puolustaa kauan sitten eläköityneen Tarkan menetettyä mainetta. En kuitenkaan ymmärrä, miksi tämän apologian avulla jätetään teokseni muut esseet (yhteensä n. 428 sivua) lähes kokonaan käsittelemättä. Selvyyden vuoksi en tarkoita käsittelyllä käsittämättömien ja perusteettomien väitteiden viljelyä. Seuraavassa yksi esimerkki niistä. Arvostelunsa toiseksi viimeisessä kappaleessa Rantama kirjoittaa: ”Jos Eskelinen taitaakin intohimoisen kiistakirjoituksen, toisaalta hänen taipumuksensa katalogisoida omia tekemisiään ja alleviivata niiden merkitystä lähentelee klingeläisiä mittasuhteita. Todistusaineistoa on esimerkiksi 70-sivuinen, uuvuttava tapauskertomus Ihmiskokeita-kollektiiviromaanin synnystä ja vastaanotosta.” Rantamankin ”poikkeukselliseksi hankkeeksi” luonnehtima Ihmiskokeita ei ole minun tekemisiäni vaan 22 osallistujan (14 kirjailijan ja 8 graafisen suunnittelijan) tekemisiä. Kuten jo kirjani johdannossa kirjoitan Ihmiskokeita on hanke, jota voin tarkastella sekä osallistujan että proseduurin pääasiallisen laatijan jokseenkin uniikista kaksoisperspektiivistä. Rantaman yksisilmäisessä maailmassa esseisti ei ilmeisesti saisi tällaista stereonäköä hyödyntää.
Plus miinus nolla -tyylilleen uskollisena Rantama ottaa tässäkin asiassa ensin askeleen taakse ja sitten eteen ja kirjoittaa arvionsa viimeisessä kappaleessa: ”Mutta jos poikkeuksellisen hankkeen kronikointi ei minua juuri nyt innostakaan, tulevaisuuden tutkijoita se saattaa kiinnostaa. Sirkuksella on vielä kehiä kierrettäväksi.” Ehkä kohtaamme tässä Rantaman perusongelman: hän ei ole tutkija eikä edes tutkimukseen orientoitunut kriitikko. Oi voi. Paljon rehellisemmin asiaa sivusi Esa Mäkijärvi Demokraattiin kirjoittamassaan arviossa: ”Kolmen kehän sirkus on kehämäinen, toisteinen ja runsas, kuten lajityypille sopii. Sen kirjoitustyyli on kylläkin enemmän piristäviä aineita nauttineen tutkijan kuin pidäkkeettömän esseistin näköistä, mistä syystä tutkimukseen tottumattomat ovat Kolmen kehän sirkuksen kanssa kovilla. Se on suunnattu kirjallisuus- ja teoriafriikeille, jotka haluavat tietää kaiken.”
Noin kaksi kolmasosaa Kolmen kehän sirkuksen esseistä käsitteleekin elektronista, ergodista, kokeellista ja proseduraalista kirjallisuutta, modernismia, avantgardea, postmodernismia ja yrityksiä hahmottaa postmodernismin jälkeistä kirjallisuutta. Näistä esseistä Rantamalla ei näytä olevan mitään sanottavaa, ellei hän sitten yritä tarkoittaa, että noiden suuntausten ja niiden poetiikkojen kriittinen tarkastelu edustaa ”takertumista menneisyyteen”. Ehkä suurin este Rantaman ymmärryksen laajenemiselle on kuitenkin se, että hän varomattomasti projisoi lineaarisia odotuksiaan syklisesti avautuvaan teoskokonaisuuteen.
(jatkuu)
