136. Älä lyö Löyttyä, osa 6

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131-132)

Löytty kuvittelee ja väittää, että tapa tai strategia, jolla oion edeltäjieni ja tutkijakollegoideni mielestäni virheellisiä käsityksiä, ”suorastaan edellyttää vihollisia.”

Kommentti 23. Löytyltä jää huomaamatta, että käsittelen monia kirjailijoita ja historiallisia konstellaatioita ja konfiguraatioita, jotka ovat jääneet edeltäjiltäni ja kollegoiltani huomaamatta ja hahmottamatta. Löytyn viholliskuvaprojektioon sovitettuna tämä tarkoittaa sitä, että suurimman osan kirjastani kuljen ei-kenenkään-maalla kohtaamatta ainoatakaan ”vihollista”.

Löytty huipentaa vihollisjeremiadinsa hupaisaan hyperbolaan: ”Valitettavasti vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan. Niinpä erään yhä virassa olevan professorin – jätän nimen mainitsematta – esittämät väitteet 'edustavat juuri sitä vastenmielistä tutkimuksellista perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Kritiikki XV [Syksy 2016], 80)

Kommenti 24. Löytty siteeraa tässäkin minua asiayhteydestä irrallaan eli tyypilliseen tapaansa. Tässä pitkä virke kokonaisuudessaan: ”Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut katteettomat väitteet voivat tuntua harmittomilta, mutta ne edustavat juuri sitä vastenmielistä perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Raukoilla rajoilla, 194) Löytyn siteeraamassa kohdassa kritiikin kohteena ovat siis professori Pirjo Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut L. Onervan Mirdja-romaania koskevat väitteet. Mirdja-luentaani liittyvä lyhyehkö Lyytikäis-kommentti on luettavissa tämän postauksen p.s.-osuudesta. Siihen sisältyy myös suosikki-idiomini, ”hajoava muoto”, tutkijan muotopuhtaan avuttomuuden kavaltava suomalaisen korvikenarratologian klassikko.    

Kommentti 25. Löytyn mukaan ”vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan.” Katsotaanpa, tässä muutama sitaatti: ”Kirjallisuudentutkijana on helppo olla samaa mieltä kuin Kai Laitinen (...)” (Raukoilla rajoilla, 11); ”Nummi vertailee Ahon syntaksia tajunnanvirtakirjallisuuden klassikkoteoksen, Edouard Dujardinin romaanin Les lauriers sont coupés (1887), syntaksiin ja toteaa lopulta sen mikä on jo kertalukemalla itsestään selvää (...)” (Raukoilla rajoilla, 154); ”H.K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva (...)” (Raukoilla rajoilla, 458); ”Saresma ja hänen siteeraamansa tutkijat ehdottavat monia uskottavia ja yhdessä vaikuttavia syitä suomalaisen lukemisen realismiin tai realistisuuteen painottuville arvostuksille.” (Raukoilla rajoilla, 583)         

Kommentti 26. On mielenkiintoista, että Löytty ei uskaltaudu mainitsemaan Lyytikäisen nimeä. En tiedä, onko syynä Lyytikäisen vaikutus- ja rahoitusvallan tai persoonallisuuden pelko, mielistely vai jokin muu alhainen motiivi, mutta Löytyn koominen korrektius (asiayhteyden piilottamiseen ja väärentämiseen yhdistettynä) herättää paitsi huomiota myös ikäviä kysymyksiä ja vielä ikävämpiä vastausvaihtoehtoja. 

… (spekulatiivinen jakso poistettu ja siirretty toiseen kirjoitukseen)...

”Yksittäisistä romaaneista esitetyt luonnehdinnat ovat kuitenkin useimmiten osuvia ja oivaltavia, mutta niiden esitystyylissä häiritsee arvoarvostelmien ehdottomuus. (…) Ilahduin esimerkiksi Teuvo Pakkalan arvon nostamisesta, osasihan tämä yhdistää 'sisäisen ja ulkoisen todellisuuden paremmin kuin edeltäjänsä tai aikalaisensa'.” (Löytty, 81)

Kommentti 27. Arvoarvostelmien ajoittainen ”ehdottomuus” ei näytä Löyttyä kuitenkaan häiritsevän silloin kun hän sattuu olemaan arvostelmasta samaa mieltä.  

Palaan vielä lopuksi Löytyn kompurointiin suomenkielisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monien Löytyn ristiriitaisten kommenttien takaa pilkottaa hänen orastava kiinnostuksensa transnationalistiseen (ylirajaiseen) ajatteluun, joka pyrkii kyseenalaistamaan kansallisten ja nationalististen lähtökohtien ensisijaisuutta kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Pahaksi onneksi tämä on jo tehty ja kenties vielä pahemmaksi onneksi pelkällä ideologisella transnationaalisuudella ei pitkälle päästä kirjallisuushistoriassa ja kirjallisuudentutkimuksessa, koska vaarana on jäädä helposti tai kätevästi jumiin, kiertämään tutkimusresursseja tuhlaten kehää ”kansalliseksi” suotta oletetun kirjallisuuden ympärille – vaikkapa tähän tapaan:

”Tekstissä ilmenevän jännitteisen dynamiikan avulla voi kuvata myös yleisemmin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia kirjallisuuden ja kansallisen väliseen suhteeseen, mikä ilmenee myös tämän kirjan kysymyksenasetteluissa. Kirjamme on osa kirjallisuuden ja kansakunnan välisistä kytköksistä käydyn neuvottelun pitkää jatkumoa, joka ei edelleenkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tavoitteemme on etsiä ja esitellä tapoja irtautua suomalaisen kirjallisuuden kansallisesta tulkintakehyksestä, eli hahmotella keinoja kansalliset rajaukset kyseenalaistavan – ylirajaisen – kirjallisuudentutkimuksen tekemiseen. Samalla jo kansallisen sisältyminen kirjamme nimeen, Kansallisen katveesta – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, paljastaa, että kansallinen on väistämättä elimellinen osa myös meidän lähestymistapaamme. Laurilan tavoin olemme kansallisessa kiinni sitä kyseenalaistaessammekin.” (Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä & Mikko Pollari: ”Johdanto.” Teoksessa Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, 2016, 9)

Täytyy kuitenkin myöntää, että Löytyllä on hetkensä. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Löytyn nöyristelevä epärehellisyys. Hänen täytyy väittää suomenkielisen proosan historiaani suomalaisen kirjallisuuden historiaksi, jotta voisi oman keppihevosensa selästä osoittaa ainoaa (itselleen) sallittua eli transnationalistista pakoreittiä muka-nationalistisesta kirjallisuushistoriasta. Tässä Löytty näyttäytyy ironiattomana oulipolaisen vitsin todentumana eli rottana, joka rakentaa itselleen käsitteellisen vankilan ja yrittää sitten avuttomasti vapauttaa itsensä sieltä. Toisin sanoen yksi monista eroistamme on siinä, että minua (sekä tutkijana että kirjailijana)  kiinnostaa kieli ilmaisullisena systeeminä ja kirjallisuus yleisinhimillisenä toimintana ja Löyttyä spekulatiivinen suomalaisuus ja siitä vapautuminen ylirajaisen ”kirjallisuudentutkimuksen” kautta. Lähemmäksi ikiliikkujan keksimistä lienee vaikea päästä.

P.S. "Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: 'Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja  tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva.  Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.' Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: 'Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä  on  historiallisesti  ja  esteettisesti  ontto  ja  ontuva.' (Raukoilla rajoilla, 192–193)

135. Toinen painos ja yksi vuoden kauneimmista kansista

Markus Pyörälän suunnittelema Raukoilla rajoilla -kansi palkittiin tänään yhtenä vuoden 2016 kauneimmista kansista Vuoden kaunein kirja -tapahtumassa. Vuoden toisen palkintoplakaattinsa mestari Pyörälä nappasi Heikki A. Kovalaisen Mädän elämän alkeet -romaanin graafisesta suunnittelusta. Tässä linkki vuoden 2016 kauneimmaksi katsottujen kirjaesineiden katalogiin: http://www.kauneimmatkirjat.fi/

Pari viikkoa sitten kuulin, että kirjastani otetaan toinen painos, joka ehkä on jo kaupoissa. Sain tilaisuuden korjata pari ennakoivan tekstinsyötön ihmettä kuten akronistikonin akrostikoniksi sivulla 11 ja pankinjohtajan sivulla 416 muotoon pankkiiriperheen, ja lisäksi, kiitos Anita Konkan, saatoin korjata Giden Vääränrahantekijöiden suomennosvuodeksi 1950 (sivulla 396). 

Lähdeluetteloon lisäsin yhden sieltä prosessin loppuvaiheen leikkaa- ja liitä -vaiheessa nolosti tipahtaneen artikkelin eli Timo Myllyntauksen “Luku- ja kirjoitustaito teollistuvassa Suomessa – tilastoharhako?” (Historiallinen Aikakauskirja 2/1991, 116–120).

Myllyntauksen artikkeli auttaa (muun ohella) korjaamaan tänä itsenäisyyden juhlavuonna miltei trumptwiitin lailla leviävän kuvitelman Suomesta lukemisen ikiaikaisena suurvaltana ankeita aikalaistodisteita vastaavaksi. Se on luettavissa ja ladattavissa täältä   http://www.academia.edu/1149890/Luku-ja_kirjoitustaito_teollistuvassa_Suomessa_-_tilastoharhako     

134. Lyhytkestoisen historian pitkäkestoinen tutkimattomuus (Tutkimuksen murros, osa 4)

Suomenkielistä fiktiivistä proosaa on kirjoitettu ja julkaistu noin 200 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa vain noin kahdeksaa sukupolvea (jos yhden sukupolven mitoittaa 25 vuodeksi), ja jos ajanlaskun aloittaa ensimmäisestä aikaa kestäneestä klassikosta eli Seitsemästä veljeksestä, niin ajallinen etäisyys nykyhetkeen supistuu enää kuudeksi sukupolveksi. Seitsemän sukupolvea sitten sanomalehdet alkoivat tarvita fiktiivistä proosaa palstantäytteeksi ja samalla vapauttaa kirjailijoita omakustantamisen ikeestä. Viisi sukupolvea sitten realismin kanonisoidut edustajat olivat jo kirjoittaneet realistiset pääteoksensa ja joko kuolemassa tai siirtymässä eteenpäin tai toisaalle. Ja vain neljä sukupolvea sitten suomenkielistä proosakirjallisuutta monipuolistanut ”nousukausi” katkesi veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen Suomi kääntyi yhden sukupolven ajaksi sisäänpäin ja yhteydet eurooppalaiseen kulttuurikehitykseen alkoivat katkeilla (niin että jäljet näkyvät vieläkin – hieman kuin perheväkivallan aiheuttama turvotus satavuotisjuhlameikin alla). Modernismin väärinkäsittämisen traditio alkoi toden teolla vasta kolme sukupolvea sitten, viimeisten kahden sukupolven aikana kirjoitetut vaikeat tai ”vaikeat” proosateokset ovat edelleen tutkimuksellisessa katveessa, ja noin yhden sukupolven aikana internetin yleistyminen ja digitaalinen painotekniikka ovat luoneet perusedellytykset suomenkielisen proosakirjallisuuden nykyiselle nousukaudelle.

Koska historia on noinkin lyhyt, on mahdollista kysyä, kuinka monta kiinnostavaa ja olennaisen tärkeää tutkimuskysymystä on enää avaamatta vaikkapa autonomian ajan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tähän liittyy metakysymys yhä niukentuvien tutkimusresurssien suuntaamisesta yksittäisen tutkijan ajallisten ja taloudellisten resurssien ulottumattomissa oleviin tutkimuskohteisiin, joihin keskittymällä saataisiin yhtäältä vastauksia kirjallisuushistoriallisiin peruskysymyksiin ja toisaalta luotua tarvittava perusta sellaiselle jatkotutkimukselle, jota aikaisemmin ei ole voinut (ainakaan uskottavasti) tehdä.

Neljä tällaista kohdetta nousee etsimättä mieleen. Jos halutaan saada jokseenkin lopullinen vastaus kysymykseen esiintyikö suomenkielisessä proosassa modernismia jo autonomian ajalla, niin viimeiset oljenkorret tai kääntämättömät kivet löytyvät Algot Untolan julkaisemattomasta tuotannosta. Jos halutaan selvittää suomenkielisen novellistiikan alkuvaiheet ja mm. sen genrejärjestelmän muotoutuminen, niin vastausta ei löydy, ellei noin vuosina 1845–1885 sanomalehdissä julkaistua lyhytproosaa oteta huomioon ja läpivalaista sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen keinoin. Ja jos esimerkiksi Franco Morettin harrastama määrällinen tutkimus saataisiin vähitellen otettua haltuun nykyisin jo digitoitua 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtiproosaa tutkimalla, niin hankitulla ammattitaidolla saattaisi saada nostettua näkyviin kiinnostavia kuvioita muistakin digitoiduista aineistoista. Ja jos valtiottoman ajan suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuuden kokonaiskuva kiinnostaa, niin siirtolaiskirjallisuus (etenkin amerikansuomalainen kirjallisuus) muodostaa kolmannen laajahkon tutkimuskohteen. Neljäs peruskysymys liittyy autonomian ajalla Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneen kehitysmaatasoisen luku- ja kirjoitustaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden lyhyt- ja pitkäkestoisiin keskinäisriippuvuuksiin.  

Proosahistoriani julkistamisesta on kohta kulunut seitsemän kuukautta ja käytännössä jokaisessa siihen liittyvässä puhe- tai keskustelutilaisuudessa (joista viimeinen on näillä näkymin lokakuussa 2017) osa näistä avoimista kysymyksistä on noussut esille. On ollut mielenkiintoista havaita, että edellä luonnostellut tutkimattomuudet hämmästyttävät sekä kiinnostuneita lukijoita että sellaisia kirjallisuudentutkijoita, joiden tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä tai fokus kotimaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolella, mutta tavallisemman kirjallisuuden tutkija hätääntyy helposti esittämään tekosyitä, puolustuspuheita tai projektioita ikään kuin tällainen jaettu sokeus olisi juuri hänen syynsä (ja rahoituksen hankkiminen juuri hänen vallassaan).

.                   

133. Pieniä välähdyksiä järjestelmän toimintaperiaatteista

Seuraavassa ajankuva kulissien takaa 1970-luvulta, eräänlaisena epilogina tämän pop-up-blogin Kustantamisen tähtihetkiä -sarjalle.   

”Kirjankustantajat olivat Paasikiven-Kekkosen kaudella käyneet samanlaisen ulkopoliittisen realismin koulun kuin muukin julkinen sana. Opit ikkunoiden särkemisestä ja maan etujen ajamisesta oli sisäistetty tehokkaan asennekasvatuksen avulla, jonka tavoitteena oli naapuriystävyyden turvaaminen. Tämä ’ojennusinstituutio’ oli kaiken kattava, se ulottui valtionpäämiesten ystävyydenjulistuksista ja ministereiden puheista lattiatason yleisönosastokirjoituksiin.

   Vaikuttajien piiri oli pieni. Samat henkilöt tapasivat SN-seuran hallintoelimissä, yhtiöiden johtokunnissa, eduskunnan käytävillä ja Tehtaankadun vastaanotolla. Oli helppoa epävirallisesti ja luottamuksellisesti välittää eteenpäin todellisia tai kuviteltuja huolia ja toivomuksia. Ei koskaan voinut tietää varmasti, oliko jokin viesti lähetetty Tehtaankadulta vai liikaintoisen puolue- tai järjestövirkailijan aivoista. Oli kuitenkin selvää, että lähetystön asianomaiset virkailijat olivat hyvin perillä Suomen kustannustoiminnasta ja eri kustantajien painoarvosta sekä tietenkin siitä mitä kirjoja julkaistiin.

   Tammen syntilista oli Tehtaankadun suunnasta katsottuna pitkä ja painava – Väinö Tanner, Arvo Tuominen, Yrjö Leino, joka julkaisemattomanakin hiersi suhteita, ja kaunokirjallisuudessa Pasternak, Koestler, Kuznetsov, Aksjonov, Ginzburg ja monet muut.  Tammea rasitti myös se, että yhtiö miellettiin sosiaalidemokraattiseksi, vaikka puolue ei koskaan omistanut ainoatakaan osaketta yhtiössä. 

(…)

Vielä siihen aikaan Tammessa oli käytäntönä, että johtokunta hyväksyi kustannettavat kirjat. Tämä päätösvalta on myöhemmin siirretty toimivalle johdolle, niin kuin useimmissa muissa kustantamoissa, mikä luonnollisesti helpottaa ja vapauttaa päätösprosessia. Vankileirien saariston tapauksessa johtokuntaa arvelutti taloudellisen riskin lisäksi se, että eräillä Tammen taustavoimilla oli idänkaupassa ajankohtaisia intressejä. Haka neuvotteli Kostamuksen ja Svetogorskin suururakoista ja OTK tytäryhtiöineen suurista vientikaupoista. Näihin neuvotteluihin ei haluttu häiriöitä yhden kirjan takia.

   Sisäpoliittiseen painostukseen sen sijaan suhtauduttiin tyynesti. Taistolaislehdistön hyökkäyksiin oli jo totuttu eikä masinoitua ’kansalaismielipidettä’ otettu täydestä. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijat ja Teeman hallitus esittivät sähkeitse, että kirjaa ei julkaistaisi, koska se ’vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä suhteita’.  Toivomus pantiin samaan nippuun SN-seuran ja rauhanjärjestöjen paikallisosastojen kirjeiden kanssa.

   Mutta miten vakavasti suhtautui asiaan maan ulkopoliittinen johto? Toimitusjohtaja sai tehtäväksi tehdä tiedusteluja. 

(…)

Pääministeri tuntui olevan hyvin perillä asiastani. Hän kertoi luottamuksellisesti, että Solzenitsynistä noussut häly oli maan johdossa koettu kiusalliseksi. Presidenttiin ja ulkoministeriöön oli Neuvostoliiton taholta otettu yhteyksiä, joiden takia presidentti oli pyytänyt pääministeriä puhumaan kustantajalle asiasta. (…) Lyhyen keskustelumme aikana pääministeri teki selväksi, että hän ei voi eikä halua käskeä eikä neuvoa. Jokainen ymmärtää että kirja voi aiheuttaa ongelmia; hän luottaa Tammen omaan harkintaan ja vastuuntuntoon. Päätös, hän korosti, oli kokonaan kustantajan. Loppuhuomautus vastaanoton päättyessä kuului sanatarkasti: ’Muista sitten, että tätä keskustelua ei ole koskaan käyty.’ Tyly toteamus ei antanut sijaa väärinkäsityksille. Mitä hyvänsä sanoisinkin, se oli etukäteen mitätöity. 

(…)

Miksi piti ylipäänsä mennä kysymään neuvoa? Luulen, että syynä oli silloisen ’maan tavan’ lisäksi Suomen kustannustoiminnan erikoisluonne. Kirjankustantajan asema on Suomessa aina ollut ’virallisempi’ kuin länsimaissa yleensä. Valtarakennelmaan kuuluminen on ollut etu siinä suhteessa, että se on lisännyt yleistä arvostusta, mutta samalla kertaa rasite, koska se on kasvattanut riippuvuutta.

   Usein siteeratussa puheessaan Kustantajaklubin kokouksessa toukokuussa 1971 ulkoministeri Väinö Leskinen totesi, että ’kustantajat joutuvat toimimaan mitä läheisimmissä kosketuksessa päivänpolitiikkaan’. Leskisen toteamus oli tarkoitettu varoitukseksi Hruštševin muistelmien aiheuttamassa konfliktissa, mutta se piti paikkansa laajemminkin. Ellei ollut oikeaa ’kosketusta päivänpolitiikkaan’, saattoi menettää vaikkapa tärkeät muistelmat tai rahakkaan painatussopimuksen.

   Riippuvuutta syntyi siis toiminnan tasolla eikä vain omistuksen kautta. Täysin riippumattomia ammattikustantajia ei Suomessa 1970-luvulla ollut ainoatakaan. Siitä johtui herkkäkuuloisuus ja valmius noudattaa valtakoneiston sääntöjä.”

(Jarl Hellemann: ”Tapaus Solzenitsyn”. Teoksessa Hellemann, Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, Otava, 1999, 248–269)                        

        

                 

132. Myötähäpeää ja auktoriteettiuskoa (Älä lyö Löyttyä 5)

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131)

Kommentti 20: Myötähäpeä. Löytty kertoo tuntevansa myötähäpeää siitä, että rinnastan Hyryn lestadiolaiseen marsuun korjatessani Kai Laitisen tekemää käsittämätöntä rinnastusta diplomi-insinööri Hyryn ja insinööri Robbe-Grillet'n välillä. Minä puolestani tunnen myötähäpeää niin taitamattomasta, tietämättömästä tai epärehellisestä tutkijasta, joka rinnastaa Hyryn ja Robbe-Grillet'n. Jos on valittava kolossaalisen virhetulkinnan ja sen ilkkuvan korjaamisen välillä, Löytty näemmä valitsee kolossaalisen virhetulkinnan.  Koska Hyry, Laitinen ja Robbe-Grillet ovat kuolleet, myös Löytyn tuntema, mielestäni hieman nekrofiilinen myötähäpeily, herättää minussa tutkijana myötähäpeää, koska Löytyn herkkyysposeeraus paljastaa vain hänen vankan uskonsa menneisyyden tutkija-auktoriteettien paradigmaattisiin erehdyksiin ja itsepintaisen halun jatkaa niiden tekemistä.  

Kommentti 21 (jatkoa edelliseen kommenttiin). Selvimmin tämä huono usko tai auktoriteettiusko näkyy tavassa, jolla hän reagoi siihen mitä kirjoitan esimerkiksi SKS:n toiminnasta tai Tuomas Anhavasta. Näin Löytty: ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei ole näemmä ollut missään vaiheessa tehtäviensä tasalla. Suomenkielisen modernismin kaanonia edustava Tuomas Anhava saa vastaanottaa monta iskua.” Siinä kaikki eikä sanankaan kommenttia saati vasta-argumenttia siihen mistä näitä ”instituutioita” kritisoin. Kirjani SKS:a käsittelevät osuudet perustuvat Irma Sulkusen ja Kai Häggmanin kirjoittamaan SKS:n historiaan enkä väitä, ettei SKS ole ollut missään vaiheessa ajan tasalla. SKS:n anti suomenkielisen proosan kehitykselle on vain ollut vähäisempää kuin voisi em. historiateoksia lukematta luulla. Ajallisesti viimeisin seikka, josta SKS:a kritisoin, on Kalevalan tietoinen ja laskelmoitu politisoiminen vasta itsenäistyneen maan propagandistisiin ja yltiönationalistisiin tarpeisiin – ja tästäkin on noin vuosisadan verran aikaa, joten ehkä Löytyn tutkimuksellinen kello jätättää pahemmin kuin osasin kuvitellakaan. 

Kommentti 22. Silloin kun Löytty on referoivinaan esittämiäni arvioita siteeraamalla hän klassisen epärehelliseen tapaan irrottaa lainauksen asiayhteyksistään. Tässä ensimmäinen esimerkki: ”Työväenkirjallisuutta tutkineen Raoul Palmgrenin seuraajien ’yksinkertaisuus on enimmäkseen löytänyt parinsa yhtä yksinkertaisissa teoksissa, joiden suhteen heidän tulkinnallisesta mielivallastaan ei ole ollut aivan kohtuutonta haittaa.” Jo lainauksen lähikontekstista selviää kuitenkin mistä on kysymys: 

”Isompi ja vielä vaikeampi kysymys on kuitenkin se, mitä työläiskirjallisuus on tai oli. Suomessa tutkimusalan kivijalan pystytti Raoul Palmgren väitöskirjallaan ja viidellä muulla kirjallaan (Joukkosydän I–II, 1965–1966,  ja Kapinalliset kynät I–III, 1983–1984).  Niiden käsittelemä historia päättyy kuitenkin jo vuoteen 1951 ja ne ovat sekä lähestymistavaltaan että teoreettiselta orientaatioltaan pahasti vanhentuneita, rajoittuneita ja ristiriitaisia. Palmgrenin jalanjäljissä kompuroineen Pertti Karkaman ja hänen kaltaistensa marxilaisten tutkijoiden sekä kirjallisuustieteellisesti että ideologisesti naiivi teema ja tendenssi -orientaatio ei ole tuonut parannusta tilanteeseen siitä huolimatta tai juuri siksi, että sen edustajien  yksinkertaisuus  on enimmäkseen löytänyt parinsa yhtä yksinkertaisissa teoksissa, joiden suhteen heidän tulkinnallisesta mielivallastaan ei ole ollut aivan kohtuutonta haittaa.                                          

   Palmgrenin viisiosaista työväenkirjallisuuden historiaa hallitsevat rajoittuneen ideologisesti tulkitut temaattiset painotukset. Kirjailijat on jaoteltu aitoihin työläiskirjailijoihin, käännynnäisiin ja sympatisoijiin, mikä jo kertoo siitä kuinka huteralla ja biografisella pohjalla hahmotus on.  Teosten puolestaan pitää käsitellä työläisten elämää ja suomalaista politiikkaa eikä oikeastaan mitään muuta ja tietenkin tehdä tämä poliittisesti mahdollisimman oikeaoppisella tavalla.  Tällainen lähestymistapa olisi ehkä ollut ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa vielä silloin kun työläiskirjallisuuden tutkimus tuli ensimmäisen kerran kunnolla ulos kaapista (Suomen ja Palmgrenin tapauksessa vasta 1960-luvulla), mutta kun samaan alkeellisuuteen turvaudutaan vielä 1980-luvun alussa julkaistuissa Kapinallisissa kynissä, niin tuloksena on jo pelkkää fraseologista paraatifarssia siitä huolimatta, että tuolloin eletään syvimmän neuvostogeriatrian naapurissa. 

   Käytännöllisesti katsoen Palmgrenin onni on, että hänen itsenäisyyden ajan työväen kirjallisuutta järjestelmällisesti käsittelevä historiansa päättyy jo vuoteen 1951.  Tuon ajankohdan jälkeenhän ja ennen kaikkea Viidan, Pekkasen, Linnan ja Salaman kulttuurisen legitimoinnin ansiosta ns. työläiskirjallisuus on ollut itsestään selvä osa suomalaista kirjallisuutta ja kirjallisuuden historiaa ja sen edustajia on tutkittu rikkaammin ja järkevämmin heppoisista heijastusteorioista vähitellen luopuen. Näin siis Palmgreniltä jäisi pelastettavaksi vain runsaat 50 vuotta kirjallisuushistoriaa, mutta Palmgrenia itseään ei pelasta mikään (siitä pitää jo Aronpuron Aperitiffin sensurointiyritys 1960-luvulla huolen, Palmgrenin tutkimuksen laadun lisäksi). Palmgrenin pohjatyön uudelleenkirjoitustyössä yksi ensimmäisiä vaatimuksia olisi erottaa toisistaan kirjalliset ansiot ja ideologiset painotukset ja yksi ensimmäisiä kysymyksiä se, kuinka pitkälle ja millä keinoin tämä on tai olisi mahdollista, jos sillä tarkoitetaan muuta kuin vain anakronistisista poliittisista arvostelmista luopumista.” (Raukoilla rajoilla, 215–216)

(jatkuu, mutta ei vielä ensi kerralla)