Oppimattoman ”lähdekritiikkinsä” jatkoksi Löytty katsoo
asiakseen moittia joihinkin kotimaisen kirjallisuuden tutkijoihin kohdistuvaa
asennettani tai lähinnä hänen hyperbolista kuvitelmaansa asenteestani, jonka
hän rinnastaa Touretten syndroomaan. Hyperbolinen tarkoittaa tässä sitä, että
Löytty ei huomaa kuinka harvaan tutkijaan arvosteluni kohdistan, kuinka vähän
tilaa arvosteluni vievät ja että siteeraan ja referoin kollegiaalisessa
hengessä tutkijoita, joita arvostan. Näyttää kuitenkin siltä, että lopulta kyse
on vain myrskystä vesilasissa. Löytty näet aloittaa arvostelunsa seuraavan
jakson tähän tapaan: ”Huomautukseni Eskelisen asennetta kohtaan ei pidä
ymmärtää kirjassa esitetyn kritiikin vastustamiseksi tai puolustuskannalle
asettumiseksi, päinvastoin. Eskelisen analyysi on nähdäkseni pääosin pätevää ja
tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä,
miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu.” Eli
loppu hyvin, kaikki hyvin?
Ei sentään, sillä arvostelunsa viimeisessä (neljännessä)
jaksossa Löytty palaa ”kysymykseen Raukoilla rajoilla -teoksen tekstilajista.”
Seuraavaksi hän ymmärtää väärin yhden lukuohjeistani (kirjallisuushistorian
ymmärtämisestä proosakirjallisuuden genrenä) ja sitten kuvaukseni tai vihjeeni
yhdestä proosahistoriani käyttämästä esittämisstrategiasta (joita siis on
huomattavasti enemmän kuin yksi). Hurskasteltuaan vielä hetkisen
tyylivalinnoillani hän aloittaa arvostelunsa ns. loppunousun, jonka käyn
seuraavassa läpi kappale kerrallaan.
Löytty kirjoittaa: ”Kirjallisuushistoriasta käsitteen
perinteisessä merkityksessä on nimittäin kyse. Ennakko-oletuksiini nähden
olinkin hieman pettynyt, sillä vaikka Raukoilla rajoilla kritisoi edeltäjiään
ja tarjoaa kiitettävästi niihin korjauksia ja lisäyksiä, se ei itse asiassa
ehdota sen syvällisempää remonttia kirjallisuushistorioiden genreen, sen
tavoitteisiin ja kokoonpanoon, minkä osoittaa jo kirjallisiin tyylisuuntiin
jakautuva sisällysluettelo. Kaanonin idean kyseenalaistamisen sijasta teoksessa
tarjotaan uutta versiota kansallisesta kaanonista: Kivi säilyttää asemansa,
Kilven arvoa nostetaan, Hans Selo lisätään.”
Kommentti 6. Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen siitä, että
Löytyn(kin) mielestä Raukoilla rajoilla kiitettävästi korjaa ja täydentää
edeltäjiään. Ehkä olisinkin, jos Löytty olisi kyennyt hahmottamaan edes
muutaman niistä muutoksista ja muutosehdotuksista, joita Raukoilla rajoilla
kirjallisuushistorian genreen tekee. Osa näistä olisi selvinnyt jo
lievetekstistä (”Raukoilla rajoilla ei rakenna kaanonia eikä vastakaanonia”),
osa olisi edellyttänyt Löytyltä moniulotteista vertailua edeltäviin
kirjallisuushistorioihin (Raukoilla rajoilla rajaa kirjallisuushistorian kielen eikä
valtiomuodostelmien ja kansallisuuksien saati anakronististen kansalliseen
identiteettiin kohdistuvien odotusten avulla; se kohdistaa huomionsa yhteen
kirjallisuuden lajiin eli proosaan) ja vielä osa vertailua pienten ja suurten
kielialueiden kirjallisuushistorioiden välillä (Raukoilla rajoilla
kyseenalaistaa edellisten ongelmattoman mallintamisen jälkimmäisten avulla).
Kommentti 7. Löytyn hentoinen käsitys kirjallisuudesta,
kirjallisuusteoriasta ja kirjallisuushistoriasta löytää kenties
kiteytyneimmän ilmaisunsa modernismin ja realismin ymmärtämisessä
tyylisuunniksi. Sitä ne eivät ole, ellei näiden kiisteltyjen käsitteiden kaikesta heuristisuudesta ja
selitysvoimasta haluta luopua, mikä epäilemättä sopisi monellekin
kulttuurintutkijalle. Pelkkä syventyminen proosahistoriani alalukujen
otsikoihin koko teoksen lukemisesta puhumattakaan olisi selvittänyt Löytylle,
etteivät realismi ja modernismi ole tyylisuuntia proosahistoriassani. Kyse on
siis kaksoisvirheestä: Raukoilla rajoilla ei jakaannu edes päälukujen
otsikoiden tasolla tyylisuunniksi, ja realismi ja modernismi eivät ole
uskottavasti redusoitavissa tyylisuunniksi.
Kommentti 8. Kaanonin ja vastakaanonin rakentelun ja
purkamisen sijasta Raukoilla rajoilla seuraa kirjallisen diversiteetin vaiheita
ja vaihteluita. Käytän proosahistoriassani sanoja kaanon ja kanonisointi vain
osoittamassa tiettyjä kirjallisuushistoriallisia faktoja ja konstellaatiota.
Kutsun Ahoa, Canthia, Järnefeltiä ja Pakkalaa kanonisoiduiksi realisteiksi
siksi, että he sellaisia ovat (ja myös erottaakseni heidät saman aikakauden ns.
kansankirjailijoista, jotka olivat hieman toisenlaisia realisteja). Samalla
tavoin viittaan kanonisoituun anhavalais-otavalaiseen modernismiin (eli lähinnä
Haavikkoon, Hyryyn, Mereen ja Vartioon). Tällaiset viittaukset eivät rakenna
kaanonia eivätkä vastakaanonia – paitsi ehkä sellaisen lukijan mielessä, jossa
kirjallisuushistoria (tai jonkin kirjailijan tai teoksen maininta
kirjallisuushistoriassa) ja kirjallinen kaanon (tai kanonisointi) ovat toistensa synonyymeja.
Kommentti 9. Löytyn kirjallisuushistoriallinen tietämättömyys
paistaa siinä miten hän kirjoittaa Kivestä ja Kilvestä ja suhteestani näihin
kahteen suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden klassikkoon. Paljon ei
tarvitse 1800-luvun proosakirjallisuudesta tietää, jotta tajuaisi, että Kiven
Seitsemälle veljekselle ei niin kielen kuin kompositionkaan tasolla haastajaa
löydy. Kiven romaanin klassikkoaseman mureneminen edellyttäisi joko uusia
esteettisesti korkeatasoisia ja aikanaan julkaisematta jääneitä tekstilöytöjä
esimerkiksi SKS:n arkistoista tai kollektiivista ideologista hurahdusta, jossa
kyökkirealismi tai uskonnollisen kirjallisuus nousisivat arvoon arvaamattomaan. Tai ehkä suomenkielisen lähetyskirjallisuuden taso oli
1800-luvulla korkeampi kuin uskalsin kuvitellakaan.
Kommentti 10. Paljon ei tarvitse Kilvestäkään tietää, jotta
tajuaisi, ettei Raukoilla rajoilla Kilven arvostusta nosta - eikä edes voisi
nostaa, jos olisin sellaista yrittänyt. Alastalon salissa valittiin
kriitikkoäänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi jo pari vuosikymmentä
sitten. Raukoilla rajoilla hahmottaa Kilven antimoderniksi modernistiksi, mikä
ei ole erityisen arvostuksen osoitus. Selo on puolestaan vain yksi monista
prooshistoriassani käsitellyistä kirjailijoista, joiden ansioita anhavalaisen
”modernismikäsityksen” tirkistysluukusta ei voi havaita.
(jatkuu)
