Olli Löytty arvioi proosahistoriaani Nuoren Voiman Kritiikki-lehden viimeisimmässä numerossa (Nuoren Voiman kirjakatsaus XV, Syksy 2016, 79–82) otsikolla ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Nyt pitäisi vain tietää kuka on Olli Löytty. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Kritiikkiin ei näytä tällä kertaa sisältyvän tietoja artikkelien ja kirja-arvostelujen kirjoittajista. Google-haulla löytyy tutkija ja tietokirjoittamisen itsehoito-oppaita tehtaillut aloitteleva esseisti Olli Löytty, jonka väitöskirja on nimeltään Ambomaamme: suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut (2006).
Tämänkaltaisen Olli Löytyn profiiliin viittaavat myös tietyt piirteet hänen kirja-arvostelussaan. Löytty toivoo minulta kollegiaalista ja arvostavaa suhtaututumista erityisesti professori Juhani Niemen teokseen Proosan murros ja Teos-kustantamon sivuilta löytyykin sitaatti, jossa samainen Juhani Niemi on kiittänyt Löytyn esseekokoelmaa Kulttuurin sekakäyttäjät. Löytty tuntuu ihmettelevän proosahistoriassani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan kohdistuvaa kritiikkiä ja kas kummaa, hänen uusimman, viiden muun tutkijan kanssa kirjoittaman ohuen teoksensa, Kansallisen katveesta: Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, on kustantanut juuri SKS. Tutun keskinäisen vaikenemisen ”kulttuurin” äärellä siis ollaan: professorit ja muut hyvin sijoittuneet tutkijat voivat vuosikymmenestä toiseen kirjoittaa millaisia läpiä päähänsä tahansa ja tieteellisistä rimanalituksista vaietaan tai niitä siedetään yhteisen edun, apurahoituksen varmistelun ja kollegiaalisen kyyristelyn nimissä. Kannattaisi muistaa, että kollegiaalisuudella on myös pimeä puolensa, kuten viimeksi Jari Aarnion tapauksessa kävi ilmi.
Valitettavasti lähetyskirjallisuuteen kohdistuva kulttuurintutkimuksellinen tietämys ei Löytyn tapauksessa (eikä muutenkaan) tarjoa riittäviä valmiuksia kirjallisuudentutkimuksen, kirjallisuushistorian ja kirjallisuusteorian ymmärtämiseen ja arviointiin. Kaiketi tästä syystä monet alan perusasiat näyttävät olevan Löytylle tuntemattomia (jos asian tyytyy sanomaan kvasikollegiaalisen kauniisti). Tämäkin toki sopii hyvin Teoksen sivuilta löytyvään Löytyn kirjailijaprofiiliin. "Olli Löytty (s.1966) on tamperelainen tutkija ja tietokirjailija. Löytty on julkaissut ja toimittanut lukuisia kulttuuria ja kansallista identiteettiä koskevia kirjoituksia ja tutkimuksia. Hän ei harrasta mitään, mutta suhtautuu harrastajan intohimolla kirjoittamiseen." Tällä kertaa Löytyn olisi kuitenkin kannattanut suunnata harrastajan intohimonsa johonkin muuhun kuin Raukoilla rajoilla -teokseeni, joka viis veisaa muun muassa lähetyskirjallisuudesta ja kansallisesta identiteetistä eikä suhtaudu erityisen suvaitsevaisesti paradigmaattisen aseman saavuttaneisiin akateemisiin harrastelijamaisuuksiin suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden tutkimuksessa.
Ensiksi muutama sana lähteiden käytöstä ja roolista kirjallisuushistorioissa – seikka, jonka Löytty olisi voinut selvittää itselleen aivan konkreettisesti katsomalla miten lähteitä on käytetty edeltävissä suomalaisen kirjallisuuden historioissa ja miten ne näissä teksteissä näkyvät. Sen sijaan referee-fantasiansa lumoama Löytty kirjoittaa: ”Jos lukisin tekstiä tieteellisen vertaisarvioijan eli ns. refereen roolissa ja arvioisin sen vakuuttavuutta tutkimukseen perustuvana ja tutkimuksellisia hyveitä noudattavana tekstinä, löytäisin siitä monenmoisesti huomautettavaa. Pläräisin ensimmäisenä kirjan lähdeluettelon ja taivastelisin sen ohuutta. Yleisteoksia sieltä toki löytyy, mutta lähdeluettelon perusteella arvioiden kirjoittaja ei ole perehtynyt alaa koskevaan tutkimukseen, kuten viime vuosikymmeninä tehtyihin väitöskirjoihin.”
Kommentti 1. Jos Löytty todella olisi refereeihanteidensa mittainen, hänen olisi pitänyt löytää liuta väitöskirjoja, jotka minun olisi pitänyt ottaa historiaa kirjoittaessani huomioon tai joista löytyisi argumentaatiotani ja heuristisia konstruktioitani horjuttavia selitysvoimaisia tulkintoja. Tätä Löytty ei kuitenkaan tee eli se siitä fantasiasta. Toisaalta, jos jokin vertaisarvioitu julkaisu käyttäisi lähetyskirjallisuuteen erikoistunutta tutkijaa kirjallisuushistorian arviointiin, niin kyse olisi joko asiantuntijapulasta tai kategoriavirhettä hipovasta huonosta harkinnasta.
Kommentti 2. Toisin kuin edeltäjäni (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia ja Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria 1-3) olen merkinnyt lähdeluetteloon vain ne teokset, joita olen proosahistoriaani kirjoittaessa hyödyntänyt enkä suinkaan kaikkea tutkimusta, johon olen tutustunut kirjaa tehdessäni. Toisin kuin Löytty uskottelee lähdekirjallisuusluettelossa mainittujen tutkimusten joukossa on myös kymmenkunta viime vuosikymmeninä tehtyä väitöskirjaa, mutta vain ja ainoastaan ne, jotka olennaisesti laajensivat ymmärrystäni ja tietomäärääni suomenkielisestä proosakirjallisuudesta.
Kommentti 3. Mitä aiempiin kirjallisuushistorioihin tulee, niin Varpion päätoimittaman historian kirjallisuus- ja lähdeluettelo on otsikoitu Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista, mikä kertoo jo sen, että suuri osa luetteloon kasatuista teoksista on lähinnä tyydyttämässä lukijoiden lisätiedon tarvetta eivätkä ne näy kirjallisuushistorian tekstissä mitenkään. Samoin on Laitisen kirjallisuushistorian laita. Sen kirjallisuusluettelosta löytyy mm. Eskelisen ja Lehtolan Jälkisanat, johon ei tekstissä viitata (eikä se näy siinä muutenkaan). Laitisen kirjallisuusluettelon johdanto selvittää miksi näin on – ja millä perusteella kirjallisuusluettelo on laadittu: ”Seuraavassa kirjallisuusluettelossa on annettu vain tärkeimmät teokset, aluksi aihe- ja aakkosjärjestyksessä, Helsingin romantiikasta alkaen alalukujen mukaan ryhmiteltynä. Mukana on myös sellaisia tutkielmia, joiden tietoja tekstissä on erityisesti käytetty tai jotka avaavat aiheeseensa epätavallisia näköaloja.” (Laitinen 1997, 606) Laitinen ei liioin mitenkään erottele listaamastaan kirjallisuudentutkimusmassasta tutkielmia, joita ”tekstissä on erityisesti käytetty”, ja kun johdannon toisessa kappaleessa vielä kerrotaan mistä haku- ja muista teoksista löytyvät ”täydellisemmät kirjallisuusluettelot”, käy selväksi, että myös Laitisen kokoama lista suomalaisesta kirjallisuudentutkimuksesta olisi voinut olla nimeltään Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista. 2010-luvun perspektiivistä tällainen näyttää vain huonolta vaihtoehdolta googlaamiselle.
Toivottavasti seuraavat määrälliset suhteet valaisevat esimerkinomaisesti ”lähteiden ”näkyvyyttä kirjallisuushistorioissa: Laitinen on kirjoittanut yli 600-sivuisesta teoksestaan noin 510 sivua (Suomen kirjallisuuden historian noin 90-sivuisen kansanrunoutta käsittelevän jakson ovat kirjoittaneet Satu Apo ja Gun Herranen) ja siitä noin kolmannes (170 sivua) käsittelee aikaa sotavuosista 1990-luvun puoliväliin. Tältä jaksolta Laitisen tekstistä löytyy hieman yli 20, useimmiten vain muutaman sanan mittaista, eksplisiittistä viittausta noin 20 tutkijaan. Näiden lainausten ja viittausten yhteenlaskettu pituus on noin yksi sivu eli peräti 0,6 % koko jakson pituudesta. Laitisen kirjallisuusluettelo tälle ajanjaksolle on puolestaan yhdeksän sivun mittainen ja luettelee liki 300 kirjaa tai artikkelia. Go figure. Vastaus on kuitenkin ilmiselvä niille, jotka tuntevat kirjallisuushistoriagenren tai ovat koskaan käytännössä sen kirjoittamista kokeilleet. Kirjallisuudentutkimuksessa, kuten missä tahansa tutkimuksessa, lähteiden näkyvyys ja kriittinen läpikäynti on ehdoton välttämättömyys kun taas kirjallisuushistoriat ovat luonteeltaan yleisesityksiä, jotka jo käytännön syistä toimivat toisilla säännöillä (ne, jotka eivät tätä ymmärrä, voisivat kokeilla esimerkiksi 20 väitöskirjan syntetisoimista ja tiivistämistä yhteen kappaleeseen tai sivuun.) Löytyn näennäiskritiikistä voi päätellä ainakin sen, etten aivan turhaan kirjoittanut teokseni lyhyen johdannon lopuksi: ”Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.”
Kommentti 4. Koska en lähtenyt kirjoittamaan pastissia aikaisemmista kirjallisuushistorioista ja niiden suorittamista kanonisoinneista (vaan keskityin proosakirjallisuuden monimuotoisuuden kehittymiseen) – enkä liioin jaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksessa vielä viime vuosikymmenilläkin yllättävän yleisiä kestämättömälle teoriapohjalle rakennettuja kotikutoisia käsityksiä mm. modernismista, avantgardesta ja postmodernismista, päädyin erittäin usein sellaisten tutkimusaiheiden ja -kysymysten äärelle, joista turhaan toivoin löytäväni kunnollista, vähintään väitöskirjatasoista tutkimusta. Tämä taas johtuu kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen voimakkaasta keskittymisestä jo kanonisoituihin kirjailijoihin, teoksiin ja kirjallisiin virtauksiin. Pelkän valtavirtakirjallisuuden konsensushakuinen tutkija ja historioitsija ei tällaisiin ongelmiin tietenkään törmää ja jättää ilomielin vaikeat tekstit ja katvealueet tutkimatta.
Kommentti 5. Löytyllä tuntuu olevan taipumus tehdä hätäisiä ja hivenen projektiivisia päätelmiä riittämättömän tiedon varassa, olipa kyseessä sitten proosahistoriani lähdeluettelon laajuus tai sisällysluettelo, jonka hän väittää olevan "tyylisuuntiin jakautuva." Teokseni lukeneelle maallikollekin pitäisi olla selvää, että en hahmota realismia ja modernismia tyylisuunniksi. Nationalismi ei ymmärtääkseni ole tyylisuunta vaikka toivoisinkin sen menevän pian pois muodista, ja sisällysluetteloni kolme muuta otsaketta (1 Lähtökohtia, 2 Esihistoria, ja 6 Modernismin jälkeen) taipuvat tyylisuunniksi vieläkin huonommin.
(jatkuu)
